Lehdistötiedotteet
Vallankumouksen ehkäisyä, pakkoauttajia ja paukkupyssyjä
Lastensuojelu ei ole Suomessa aina ollut pelkästään pyyteetöntä työtä lasten hyväksi. Poliittisen vastakkainasettelun sivuareena ja poliittisten kaunojen temmellyskenttä siitä tuli erityisesti 20-luvun nuoressa tasavallassa. Resursseja lastensuojelun järjestötoiminnalle saatiin viime sotien jälkeen suomalaisten kahvinhimosta. 1970-luvulla puolestaan vastustettiin sotaleluja ja paheellista punkrock-musiikkia.
Ristiaallokosta lapsen oikeuksiin - Lastensuojelun yhteistoiminnan historia -kirja piirtää värikkään kokonaiskuvan Suomen lastensuojelun kentästä Suomen itsenäisyyden alkuajoista 2000-luvulle saakka. Lastensuojelun Keskusliiton 75-vuotisjuhlateos kertoo mielenkiintoisella tavalla myös lapselle annetuista erilaisista merkityksistä vuosikymmenten aikana. Teoksen kustantaja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kirjan kirjoittanut FT Marko Paavilainen ei tyydy kirjoittamaan kuivaa järjestöhistoriaa, vaan sitoo suomalaisen lastensuojelun katto-organisaation kehityksen mielenkiintoisella tavalla suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen ja lasten suojelemiseen eri aikakausilla.
Ståhlbergilaisten ja mannerheimiläisten kaksintaistelua
Tukiessaan vallitsevan yhteiskunnan säilymistä lastensuojelutyö sai 1920-luvulla jopa vallankumouksen ennaltaehkäisijän roolin. Vuonna 1919 valitun presidentti K. J. Ståhlbergin puolisosta Ester Ståhlbergistä tuli Suomen lastensuojelun kansallinen keulahahmo muutamassa vuodessa.
Ståhlberg mielsi miehensä poliittiset vastustajat myös omiksi vastustajikseen, mikä koski etenkin C. G Mannerheimia, joka hävittyään presidentinvaalit näytti Ståhlbergistä havittelevan valtaa ja kunniaa poliittisen areenan ulkopuolella.
Ståhlbergin ja Mannerheimin keskinäinen epäluulo johti kahden kilpailevan lastensuojelun keskusorganisaation syntymiseen. Mannerheimiläisten ja ståhlbergilaisten köydenveto ja kielteinen julkisuus toimi kumpaakin ryhmittymää vastaan.
– Sisäpoliittinen tilanne ja maan ensimmäiset presidentin vaalit heijastuivat mielenkiintoisella tavalla järjestömaailmaan ja sitä kautta lastensuojeluun. Mannerheimin roolista järjestökentässä paljastuu kirjassa myös uusia, aikaisemmin tuntemattomia puolia, kertoo Marko Paavilainen.
Järkisyitä lastensuojelun jakautumiselle oli vaikea ymmärtää. Kansalaissodan jäljiltä maassa oli jopa parikymmentä tuhatta orpolasta. Molemmat ryhmittymät pelkäsivät, että punaorvoista ja huonosti hoidetuista lapsista varttuisi uusi kapinasukupolvi.
Kahvinhimo takasi rahoituksen
1920- ja 1930-lukujen taitteen pulakauden ollessa syvimmillään kansalaisjärjestöjen merkitys lastensuojelussa korostui. Myös lastensuojeluväen yhteistyö nähtiin entistä tärkeämpänä, kun maan ensimmäisen lastensuojelulain (1937) myötä järjestöjen lastensuojelutyö ja yksityiset lastensuojelulaitokset katsottiin osaksi yhteiskunnallista lastenhuoltojärjestelmää.
Sosiaaliministeri Bruno Sarlinin uhatessa taloudellisilla sanktioilla saatiin kilpailevat lastensuojeluleirit neuvottelupöydän ääreen ja koko lastensuojelukentän yhteistyöorganisaatioksi perustettiin Lastensuojelun Keskusliitto.
Taloudellisia resursseja lastensuojelujärjestöille saatiin puolestaan hyödyntämällä sodan jälkeistä aineellista pulaa ja kahvinhimoa. Lastensuojelun Keskusliiton johdolla järjestettiin Lasten Päivän arpajaiset 1945, jonka palkintona oli ruotsalaisten lahjoittamaa aitoa kahvia.
– Arpajaiset oli valtava menestys. Arpoja jonotettiin tuntitolkulla, vastaavia jonoja ei ollut milloinkaan nähty Helsingissä, kertoo Paavilainen.
Lasten Päivä vuonna 1945 tuotti lastensuojelutyöhön varoja yhteensä nykyrahassa 2.7 miljoona euroa. Lasten Päivää järjestäneet järjestöt perustivat myöhemmin Lasten Päivän Säätiön, joka ylläpitää edelleen Linnanmäen huvipuistoa Helsingissä ja rahoittaa lastensuojelua.
Pakkoauttajia, punkrokkareita ja paukkupyssyjä
1960-luvulla lapsen oikeudet alkoivat muodostua lastensuojelun lähtökohdaksi. Keskustelu sosiaalihuollosta kietoutui pitkälti nuorisoradikaalien perustaman Marraskuun liikkeen esille tuomien termien pakkoauttaminen, vapaudenriisto ja vähemmistöt ympärille.
– Lasten jopa katsottiin tarvitsevan suojelua lastensuojeluviranomaisten mielivaltaa vastaan.
1970-luvulla puolestaan otettiin askeleita taaksepäin kohti perinteistä lastensuojelunäkemystä, ja korostettiin lapsen etua sekä suojelua lasta uhkaavilta tekijöiltä. Suojelussa mentiin jopa niin pitkälle, että Lastensuojelun Keskusliitto vaikutti ratkaisevasti siihen, että rock-yhtye Sex Pistolsia ei päästetty esiintymään Suomeen.
Keskusliiton aloitteellisuudella syntyi myös sopimus, jolla lelukauppiaat vetivät sotalelut pois lelutarjonnasta. 90-lukua puolestaan hallitsi keskustelu lamasta ja julkisten leikkausten vaikutuksista lapsiin.
2000-luvun Suomi on vauras yhteiskunta, mutta se ei ole vähentänyt lastensuojelun tarvetta. Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä kasvaa jatkuvasti.
75-vuotisen historiansa aikana Lastensuojelun Keskusliitto on välittänyt maailmalta Suomeen lastensuojelutietämystä ja -osaamista, toiminut yhteiskunnallisena vaikuttajana ja koonnut lastensuojelun kentän saman pöydän ääreen.
Marko Paavilainen: Ristiaallokosta lapsen oikeuksiin - Lastensuojelun yhteistoiminnan historia.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1342 / Tieto. 416 sivua, sid. |ovh 44 € | ISBN 978-951-222-318-0. Kariston kirjapaino Oy, Hämeenlinna 2012.
FT Marko Paavilainen on Helsingin yliopiston dosentti, joka on kirjoittanut elämänkertoja sekä yritys- ja järjestöhistorioita.
Lehdistökuvia ladattavissa 16.2. alkaen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivulla www.finlit.fi/lehdisto
Kirja saatavana Lastensuojelun Keskusliiton verkkokaupasta.
Lisätietoja:
Tiedottaja Hanna-Mari Savolainen, Lastensuojelun Keskusliitto
puh. 044 329 0029, hanna-mari.savolainen@lskl.fi
Tiedottaja Minttu Nikkilä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
puh. 040 736 1313, minttu.nikkila@finlit.fi
lskl.fi