Siirry sisältöön

”Ihanaa olla kotona”

Yhtenä iltana aloin miettiä. Taas. Täällä kertaa sitä, miten lasten ja aikuisten ajatukset laatuajasta eivät ihan aina kohtaa.

Aivotoiminnan sysäsi liikkeelle eräs syksyinen iltapäivä, kun lapseni kanssa tuhosimme edellispäivän syntymäpäiväjuhlilta ylitse jäänyttä mansikkakakkua. Kakku muistutti kesästä. Kysyin, mikä lapsen mielestä oli ollut kesässä parasta, kuten meillä aikuisilla on tapana kysellä. ”Kirkonrotta”, kuului selkeä vastaus. Kirkonrotta!

Tarkentavat kysymykset paljastivat, että nimenomaan ne kerrat, kun aikuisetkin, äiti ja isä, innostuivat mukaan leikkiin. Pusikot suhisivat ja kilpajuoksu kirvoitti riemunkiljahduksia kun pienet ja isot leikkijät kirmasivat pitkin pihoja. Kakkoseksi jäivät Tukholman-risteilyt, Muumi-diskot, huvipuistot ja pelihallit.

Lasten kokemuksia arjesta on tutkittu. Esimerkiksi kasvatustieteen maisteri Taina Kyrönlampi-Kylmänen on väitöstutkimuksessaan tarkastellut suomalaisten 5–7-vuotiaiden lasten kokemuksia arjesta. Tutkimuksessa haastatellut lapset eivät kaivanneet ”puuhamaavanhempia”, jotka kuljettavat heitä elämyksestä toiseen. Sen sijaan tutkimus osoittaa, että koti on lapselle erittäin tärkeä ympäristö, jossa lapsen onni syntyy riittävästä yhdessäolosta vanhemman kanssa.

Tunnettu lastenpsykiatri Jari Sinkkonen puolestaan valotti näkemyksiään aiheesta valtakunnallisilla Diakoniapäivillä lokakuun alussa. Puheessaan Sinkkonen nosti esiin muun muassa sen, kuinka nykyisin lapsen kasvattamisesta on tullut suoritus ja vanhemmuudesta puurtamista.

”Lasten tehtävä on säntäillä metsässä räkä poskella ja tehdä asioita, joissa ei ole päätä eikä häntää. Oikeasti lapsesta on huojentavaa, kun kaikki ei pyöri hänen ympärillään”, Sinkkonen näpäytti.

No niin, lapset nauttivat tavallisesta arjesta. Asia on laajalti tiedostettu. Meille vanhemmille sen muistaminen saattaakin olla haastavampi osuus.

Nimittäin, tunnustan, että pohdintojani seuraavana aamuna yllätin itseni jälleen miettimästä kuumeisesti, mitä ohjelmaa keksisin tylsälle, sateiselle päivälle. Mitä tekisimme, minne menisimme, olisikohan mikään mielenkiintoinen paikka vielä koluamatta. Etteivät lapsoset näet pääsisi kyllästymään. Juuri silloin 5-vuotias kiipesi syliini, käpertyi siihen pieneksi keräksi ja huokaisi: ”Äiti, ihanaa olla kotona.”

Jäimme kotiin.

Viestintäkoordinaattori Tuuli Daavittila

Kommentit

Tällä artikkelilla ei ole yhtään kommenttia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *