Siirry sisältöön

Inhimillinen kohtaaminen on seksuaalisesta väkivallasta toipumisen ydin

(Vieraskynän varressa Maaret Kallio, joka pitää aiheesta myös puheenvuoroon Valtakunnallisilla lastensuojelupäivillä 28.9. alaseminaarissa Väkivallasta vapaaksi.)

”En kaipaa sääliä, mutta oli erittäin helpottavaa kun terveydenhoitaja ja sosiaalityöntekijät uskoivat minua. Vaikka olin ihan pohjalla, niin he uskoivat minua. Se kannatteli välillä koko elämää, kun muu oli palasina.”

Kun seksuaalista väkivaltaa kokenut ihminen kertoo kipeästä tilanteestaan, alkaa usein kuulijan oma hätä ottaa valtaa: Mitä tähän voisin osata sanoa? Mikä olisi osaamani lohduttavin lause? Vai olisiko viisainta vain vaihtaa puheenaihetta? Jos en kysy, enkä vastaa, unohtuisiko koko asia? Kertoisiko kuulleensa jostain toisesta, joka oli selvinnyt vielä pahemmasta? Vai sanoisiko vain, että mennyt on jo mennyttä, käännetään mieluummin katse kohti tulevaa?

Seksuaalinen väkivalta, hyväksikäyttö ja kaltoinkohtelu on valtavan vaikea ja väistämättä koskettava ilmiö jo silloin, kun siitä vain kuulee toisen kertomana. Siksi kuulijan mieli täyttyy herkästi lukemattomista kysymyksistä, joiden tavoitteena on pyrkiä nopeasti ratkaisemaan vaikea tilanne. Toisen kokema väkivallan muoto on hämmentävä, pelottava ja suututtavakin. Silti sen kohtaaminen asiallisesti ja inhimillisesti on koko toipumisen ydin.

Kuulijan olisi omasta hätääntymisestään huolimatta tärkeintä muistaa, että sen, jonka itse vain kuulee, on toinen todellisessa elämässään tuntenut ja kokenut. Kipeä kokemus on usein valettu häpeällä, syyllisyydellä ja avuttomuuden tuskalla, josta voi päästä ulos vain muiden avulla.

”Tällä hetkellä en halua kuolla, mutta muistojen kanssa on vaikea elää. Niiden pois työntäminen mielestä vie hirveästi energiaa.”

Sen, minkä ihminen on rikkonut, sen vain toinen ihminen voi lämpimässä kohtaamisessa korjata.  Kun avunpyyntö tulee omalle kohdalle, se on otettava ennen kaikkea kunnia-asiana: toinen antaa korvilleni kuultavaksi sellaista, minkä esiin tuominen on valtavan ponnistuksen takana.

”Pähkinänkuoressa toteaisin, että eniten minua on auttanut se, että on edes yritetty ymmärtää. Vähättely on pahinta mitä voi tehdä. Jos ei osaa sanoa mitään, kannattaa pysytellä vaiti ja osoittaa muulla tavoin välittävänsä.”

Tärkeintä on osata olla ihminen ihmiselle. Asettautua rinnalle, ottaa koppi, kuunnella ja kysellä, ei niinkään vastata. Toipuminen alkaa siitä hetkestä, kun joku ottaa tosissaan ja uskoo väkivaltaa kokeneen kertomuksen. Siitä voi alkaa pitkä, mutta helpottava tie, jossa voi toivottavasti useammankin ammattilaisen ja läheisen turvin hiljalleen alkaa toipua.

Vaikka seksuaalisesta väkivallasta on puhuttu jo paljon, ei toipumisesta ole ollut puhetta riittävästi. Eniten puuttuu puhetta toivosta, toipumisesta ja selviytymisestä. Väkivaltaa kokeneen toipumisen tie on pitkä – mutta myös täysin mahdollinen. Kaikki alkaa hetkestä, jolloin yksi uskaltautuu kertomaan ja toinen rohkenee kuulemaan.

”Anna itsellesi aikaa. Itke. Tee mitä tahansa, mikä helpottaa oloasi. Älä kuitenkaan hyppää sieltä parvekkeelta. Niin paljon on vielä edessä! Jos et halua puhua kenellekään, älä puhu. En usko, että se on paras ratkaisu, mutta minulla se tuntui olevan ainut ratkaisu.

Vielä jonain päivänä minäkin kerron.”

Maaret Kallio

Psykoterapeutti, tietokirjailija

Maaret Kallio

Tekstissä esiintyvät suorat lainaukset ovat seksuaalista väkivaltaa kokeneiden suomalaisten kirjoituksia Maaret Kallion kirjasta ”Oon siellä jossa mun – Seksuaalisesta väkivallasta toipuminen” (Väestöliitto, 2015). Kirja on saanut RAY:n tukea ja on siksi maksutta luettavissa sekä tulostettavissa osoitteessa: http://vaestoliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/f1ea4104bc370aad08cb7ca55ff49335/1474820194/application/pdf/4946622/Oon_siella%25cc%2588_jossain_mun_Final_low.pdf

Kommentit

Tällä artikkelilla ei ole yhtään kommenttia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *