Siirry sisältöön

Kohtaamisia vastaanottokeskuksissa

Kiersin viime syksynä ympäri maata vastaanottokeskuksissa haastattelemassa Suomeen ilman huoltajiaan tulleita turvapaikanhakijalapsia.

Tehtävänäni oli selvittää, miltä edustajajärjestelmä näytti heidän näkökulmastaan, kokivatko he saaneensa edustajiltaan apua, tukea ja turvaa.

Tapasin monenlaisia lapsia, eri-ikäisiä, eri vaiheessa olevia. Jotkut olivat tulleet Suomeen vastikään ja heillä oli koko turvapaikkaprosessi vielä edessään: poliisin kuulustelu, maahanmuuttoviraston haastattelu, päätöksen tiedoksisaaminen, kielteisen päätöksen seurauksena vielä mahdollisesti valitusprosessikin – ja kaikkien näiden väleihin kuuluva kuukausien tuskastuttava odottelu.

Lapsen etu ei paljon paina

Osa heistä oli jo saanut myönteisen päätöksen eli oleskeluluvan. He odottivat kärsimättöminä päätöstä perheenyhdistämishakemukseensa, jonka voi tehdä oleskeluluvan saatuaan. Tämä odotus voi jatkua vuoden jos toisenkin ja nykyään päätös on yhä useammin kielteinen: perheenjäsenille ei myönnetä oleskelulupaa. Jotkut lapset ovat tämän tiedon saadessaan täysi-ikäisyyden kynnyksellä, jotkut vielä pieniä lapsia. Nyky-Suomessa poliittisia signaaleja maailmalle ja oletetulle äänestäjäkunnalle läheteltäessä ei muualta tulleiden lapsen etu paljon paina.

Tämän tietäen oli sydäntä raastavaa keskustella lasten ja nuorten kanssa, joille perheen saaminen turvaan ja lähelleen oli tämän hetken kiihkeimmän odotuksen kohde ja tärkein asia, jossa he toivoivat edustajan vielä voivan heitä auttaa. Enhän voinut sanoa: Luopukaa toivosta! Totutelkaa ajatukseen elämästä erossa perheestä! Saatoin toivottaa heille vain onnea ja hyvää jatkoa.

Niin myös sille nuorelle, jonka 18-vuotispäivä oli jo lähellä ja jota hieman hirvitti ajatus siitä, että siitä eteenpäin häntä ei enää auttaisi edustaja, jolta hän oli saanut siihen asti apua kaikenlaisten virallisten asioiden hoitamisessa. Hyvää syntymäpäivää ja tsemppiä!

Älä lamaannu!

Entäpä sitten sille nuorelle, joka oli ollut jo yli vuoden Suomessa, ja tuskastunut mahdollisuuksiin, joita hänelle oli tarjolla päätöstä odotellessaan. Hän kun oli sitä mieltä, että he nuoret eivät ole tulleet tänne vain käymään koulussa, syömään ja nukkumaan, vaan he haluavat edistyä. Älä lamaannu, löydä mahdollisuuksia päästä eteenpäin elämässä!

Joistakin tapaamistani lapsista tulikin lyhyen haastattelun aikana sellainen tunne, että he kyllä pärjäävät elämässä, tuli mitä tuli – ja vaikka aikamoisia koettelemuksia oli jo tullutkin. Niin kuin siitä pienestä tytöstä, joka hoiteli asioita vastaanottokeskuksessa, hommasi minulle juotavaa ja antoi työntekijöille palautetta heidän asuvalinnoistaan. Tai niistä teineistä, jotka olivat raivoissaan siitä, että heitä oli mielestään kohdeltu epäoikeudenmukaisesti vastaanottokeskuksessa.

Mitä hyötyä?

Heistä toinen kysyi heti haastattelun alkaessa, oliko tutkimuksestani jotain hyötyä heille. Erinomainen kysymys – vastaus tuskin tyydytti heitä, kun ei oikeastaan minuakaan: ei tästä ole teille mitään konkreettista ja välitöntä hyötyä. Mutta ehkä tämä auttaa myöhemmin tulevia lapsia, jos selvityksen seurauksena korjataan niitä epäkohtia, joista kerrotte minulle.  Toivotaan niin!

Mutta kohtasin myös lapsia, joille oli jo tapahtunut liikaa ja joiden pärjäämiseen on vaikea uskoa, vaikka kuinka haluaisi. Yksi heistä, hiljainen tyttö, kuvasi olevansa ”vähän kipeä päästä”. Monet lapsista ovat vakavasti traumatisoituneita – alan ammattilaisten arvioiden mukaan heitä on vähintään puolet alaikäisistä turvapaikanhakijoista.

Suomen vastaanottokeskusten alaikäisyksiköissä asuu tällä hetkellä noin 200 yksintullutta alaikäistä. 200 lasta ja nuorta, joilla on pitkä elämä edessä. Mitä heille toivoisi? Ainakin sitä, että heitä tuettaisiin kaikilla suomalaisessa yhteiskunnassa mahdollisilla tavoilla. Ja sitä, että poliittiset signaloijat eivät enää entisestään vaikeuttaisi heidän elämäänsä.

Tutkija Outi Lepola

P.S. Mitä lapset sitten kertoivat suhteestaan edustajiin? Siitä kerron lisää toukokuussa julkaistavassa tutkimusraportissa, jota varten olen haastatellut myös aikuisia: itse edustajia, vastaanottokeskusten sosiaalityöntekijöitä, lakimiehiä, poliiseja ja maahanmuuttoviraston virkamiehiä.

Kommentit

Tällä artikkelilla ei ole yhtään kommenttia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *