Siirry sisältöön

Lapsen ja perheen arviointia – liikaa vai liian vähän?

Lapsena, nuorena, vanhempana ja asiantuntijana törmäämme nykyään joka paikassa arviointeihin. Arviointi alkaa neuvolassa, jatkuu päivähoidossa, koulussa, työpaikoilla, tilanteissa, joissa käytämme erilaisia palveluja. Missä määrin tämä jatkuva arviointi hyödyttää meitä itseämme, meidän lapsiamme? Ja missä määrin ne aiheuttavat tuskastumista, kenties huolta, jota ilman tehtyä arviointia ei olisi olemassa?

Arvioinnin kulttuuri on juurtunut arkipäiväiseen toimintaamme melko kritiikittömästi. Arviointikäytäntöjä esimerkiksi varhaiskasvatuksessa ohjaavat normit ja ideologiat siitä, millainen arvioinnin kohteena olevan yksilön tulisi olla ja miten hänen mahdollisesti tulisi muuttua (Thomas Gitz-Johansen, 2012). Toki arviointitieto voi olla tärkeää lapsen kannalta, se voi tuoda esiin lapsen yksilölliset tarpeet tai esimerkiksi tietoa lapsen persoonallisuudesta, taidoista tai pulmista. Mikään arviointitieto ei ole kuitenkaan hyödyllistä, jos tiedon kokoajilla ei ole selvää käsitystä siitä, mihin ja miten tietoa käytetään. Tieto sinällään, tiedon vuoksi kerättynä on turhauttavaa sekä lapsen, perheen että asiantuntijoiden näkökulmasta.

Lastensuojelun asiakkuuksia tarkasteltaessa asiantuntija toteavat usein, että lapsen tai nuoren pulmat olivat nähtävissä jo päivähoidossa tai neuvolassa. Arviointia on siis tehty, mutta tarpeisiin ei ole pystytty vastaamaan siten, että lastensuojelun asiakkuutta olisi voitu ehkäistä. Vai onko kyse ehkä sittenkin siitä, että tehdyllä arvioinnilla on vain leimattu lapsi tai nuori ja siten vahvistettu tiettyä – ei-toivottua- kehityssuuntaa? Pitäisikö lapsen, nuoren tai perheen arviointiin liittää aina myös niiden auttamiskeinojen tai interventioiden arvioimista, joihin on päädytty. Sen arviointia, osaammeko me asiantuntija ja ammattilaiset tarjota oikeanlaisia neuvoja, keskusteluja, tukea tai toimintaa lapsille ja heidän perheilleen?

Tärkeintä on päästä tilanteeseen, jossa jokainen meistä voi mennä neuvolaan ilman, että syntyy stressiä siitä, kulkeeko minun tai lapseni kehitys asetetuilla normikäyrillä. Arviointikeskusteluista päivähoidossa tai koulussa pitäisi olla varmuus siitä, että koottu tieto ja käyty arviointikeskustelu käytetään lapsen hyväksi. Lastensuojelussa koottua arviointia tulisi myös hyödyntää nimenomaan siten, että lapsi tai perhe saa riittävän ajoissa oikeanlaista tukea, joka on suunniteltu yhdessä lapsen ja perheen toiveiden ja yksilöllisten tarpeiden perusteella.

Avainkysymys on siis, mihin ja miten arvioinnilla koottua tietoa käytetään?

Lähteet: Aalto, Alasuutari, Heino, Lamponen & Rutanen (toim.) Suojeltu lapsuus. Raportti Lapsuudentutkimuksen päiviltä 2011. THL. Raportti 5 / 2011.

Ohjelmajohtaja Hanna Heinonen

Hanna Heinonen

Toiminnanjohtaja, päätoimittaja

Hanna on Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja.

Kommentit

  1. Rolf Widercrantz sanoo:

    Hyvä että nämä vanhat arvioinnin ongelmat nostetaan rohkeasti esiin.

    Surullista on se että modernit arviontitavat vaan ei saa jalansijaa suomessa.
    Yksi ratkaisu on vahvistaa osallistuvien ja valtaistavien arviontien asemaa. Tärkeää olisi että itse arvioinnin kohteet osallistuvat arviointiprosessiin, interventioiden tavoiteenasetteluun ja interventioden tulostenarviontiin.
    Näin voidaan hyödyntää arviointitieto tehokkaasti suoraa toiminnassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *