Siirry sisältöön

Lastensuojelun paikka

Lastensuojelussa työskentelevien keskuudessa on käyty kuluneen syksyn ajan keskustelua lastensuojelun paikasta. Keskustelu käynnistyi hallituksen kärkihankkeesta liittyen lapsi- ja perhepalveluiden uudistukseen ja ryöpsähti uudelleen esiin hallituksen päätettyä sote-alueiden määrästä ja valinnanvapauden lisäämisestä.Kärkihankkeessa on tavoitteena keskittää vaativaa lastensuojelutyötä alueellisiin osaamis- ja tukikeskuksiin mutta keskuksien määrä ja sijainti ovat vielä avoinna. Asiantuntijoita on huolestuttanut, miten hoitoketju saadaan toiminaan uudessa toimintamallissa.

Myös sote-uudistus tulee väistämättä muuttamaan lastensuojelua ja sote-ratkaisuun kytketty valinnanvapaus on herättänyt vilkasta keskustelua siitä, mitä valinnanvapaus voisi tarkoittaa sosiaalipalveluissa ja erityisesti lastensuojelussa. Merkittävät muutokset lastensuojelussa vaikuttavat väistämättömiltä mutta niin keskushallinto, kuntapäättäjät kuin sosiaalialan ammattilaisetkaan eivät ole vielä selvillä siitä, mitä käytännössä tulee tapahtumaan.

Mistä on kyse?

Keskustelu on tuntunut tiivistyvän paikan käsitteeseen. Mutta mistä on kyse, kun puhutaan lastensuojelun tai sosiaalityön paikasta?

Paikka on käsitteenä hyvin monimerkityksinen. Arkikielessä paikalla on useimmiten jokin tarkka maantieteellinen sijainti; paikalla voidaan tarkoittaa esimerkiksi rakennusta, katua tai tiettyä aluetta, jolle on annettu sosiaalisia merkityksiä (esim. kotipaikka).

Arkikielessä paikka ymmärretään suhteellisen pysyvänä ja muuttumattomana ilmiönä. Lastensuojelun paikasta puhuttaessa tarkoitetaan kuitenkin useimmiten toimintatilaa eli sitä, mihin lastensuojelu yhteiskunnallisena toimintana asettuu. Toisaalta myös konkreettisilla tiloilla ja paikoilla on toimintatilan kannalta tärkeä merkitys.

Ei ole yhdentekevää, missä alueelliset osaamis- ja tukikeskukset tulevat fyysisesti sijaitsemaan, koska ratkaisulla on merkitystä palveluiden saavutettavuuden ja työntekijöiden työolosuhteiden kannalta.

Voidaanko rajapintoja ylittää?

Lastensuojelun ja sosiaalityön paikasta puhuttaessa on mielekästä tarkastella paikkaa ja tilaa sosiaalisina ilmiöinä, jotka muodostuvat ihmisten välisissä vuorovaikutussuhteissa. Lastensuojelun paikka rakentuu neuvotteluissa ja valtakamppailuissa, joissa lastensuojelun toimintatilaa jäsennetään rajanvetojen ja erottelujen kautta.

Esimerkkejä rajanvedoista ovat esimerkiksi pohdinnat siitä, mitkä ovat lastensuojelun rajat suhteessa peruspalveluihin? Missä kulkevat lastensuojelun ja terveydenhuollon rajapinnat ja voidaanko näitä rajoja ylittää? Miten valta jaetaan tulevilla sote-alueilla terveys- ja sosiaalipalveluiden kesken? Jos vaativimmat lastensuojelutapaukset siirretään osaamis- ja tukikeskuksille, mikä tila jää sille lastensuojelutyölle, jota tehdään peruspalveluiden ja vaativien erityispalveluiden välisellä alueella?

Edellä esitettyihin kysymyksiin ei liene kenelläkään vielä yksiselitteisiä vastauksia, vaan ratkaisuja tehdään lähikuukausina ja vuosina kamppailussa sosiaalityön ja lastensuojelun asemasta. Tätä kamppailua peräänkuulutti muun muassa sosiaalityön professori Aila-Leena Matthies Yleisradiolle antamassaan haastattelussa (11.11.2015).

Siellä missä ihmisetkin

Yksi vaihtoehtoinen mahdollisuus jäsentää lastensuojelun paikkaa ja toimintatilaa on lähestyä sitä kohtaamisten kautta, ihmisten välisenä kohtaamispaikkana.

Tällöin lastensuojelun paikka ja toimintatila on siellä, missä ihmiset – niin lapset, heidän vanhempansa ja läheisensä, lastensuojelun ammattilaiset ja muut auttajatahot – kohtaavat toisiaan. Lastensuojelun fyysisiä toimitiloja ja organisaatiokaavioita suunnitellessa tulisi ensisijaisesti pohtia sitä, miten voidaan parhaiten luoda mahdollisuuksia aidolle vuorovaikutukselle ja dialogille.

Ruth Illmanin (2006) mukaan ihmisten – etenkin entuudestaan vieraiden – kohdatessa muodostuu tila, jota hän nimittää symboliseksi paikallisuudeksi, dialogiseksi, ihmistenväliseksi tilaksi. Symbolinen paikallisuus edellyttää Illmanin mukaan kaikkien aistien käyttämistä: ”Meidän on nähtävä toinen, kuultava hänen kutsunsa ja vastattava hänelle kantamalla konkreettisella tavalla vastuumme hänestä”.

Illmanin ajatus symbolisesta paikallisuudesta kuvastaa mielestäni hienolla tavalla sitä, mihin lastensuojelu ja sosiaalityö voisivat tulevaisuudessakin paikantua.

Lähteet:

Illman, Ruth (2006): Momo ja lähikaupan Mohammed. Ihmistenvälisyys symbolisena tilallisuutena. Teoksessa Seppo Knuuttila ja Ulla Piela (toim.) Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. Kalevalaseuran vuosikirja 85. SKS: Helsinki.

Kommentit

  1. Solveig Holmström sanoo:

    Suurin syy siihen, että lastensuojelun työntekijät kokevat nyt epävarmuuttaa on julkisuuudessa esitetty kritiikki ja yhteisön maine. Lastensuojelun Keskusliitto selvitti jo 1990-luvun puolivälissä millainen on alan imago. Yleiskuva lastensuojelusta 1990-luvulla ja 2000-luvulla ei ole muuttunut. Sitä kuvataan melko hyväksi mutta ristiriitaiseksi. Edelleen ala leimautuu julkisuudessa vain huostaanotoiksi ja ongelmakeskeisiksi interventioiksi. Moni ei ymmärrä mitä tarkoittaa “lastensuojelun peruspalvelu.” Avohuolto on monessa kunnassa alimitoitettu tai sitä ei ole saatavilla eikä vastaa niitä tarpeita, mitä asiakkaat toivovat.

    Uusien SOTE-palvelujen kehittämisessä tulisi selkeästi pyrkiä lisäämään avoimuutta ja keskustelua lastensuojelutyön periaatteista ja eettisistä arvoista. Lastensuojelu kyllä löytää paikkansa jos arvokeskusteluun vastataan ja kuunnellaan asiakkaiden tarpeita.

  2. Saana Pukkio sanoo:

    Kiitos kommentistasi! On totta, että julkisuudessa painottuvat usein huostaanottoon ja sijoituksiin liittyvät asiat vaikka lastensuojelussa tehtävä työ tarjoaa myös monia mahdollisuuksia lasten ja perheiden tukemiseen. Lastensuojelun Keskusliitto pyrkii omalta osaltaan välittämään todenmukaista ja faktoihin perustuvaa tietoa lastensuojelusta, huomioiden sekä lastensuojelun myönteiset puolet että siihen liittyvät epäkohdat.

    Lastensuojelun kehittämisessä tulisi ehdottomasti huomioida nykyistä vahvemmin asiakkaiden ääni ja näkemykset sekä sosiaalialan eettiset periaatteet. Kaikessa kehittämistyössä avoimuus ja läpinäkyvyys on ensisijaisen tärkeää.

  3. Timo Saloviita sanoo:

    Lastensuojelu ihmisten välisenä kohtaamispaikkana kuulostaa oudolta metaforalta. Jos toinen on virkamies ja toinen asiakas, kyse on epäsymmetrisestä valtasuhteesta. Kuulostaa vallankäytön peittelyltä. Virkamies näyttää kuitenkin kantavan lopullisen vastuun, Kaikkien aistien käyttäminen on sekin tietysti metafora, mutta mitä se tässä palvelee? Tarkoittaako se oikeutta rikkoa asiakkaan intimiteetin rajoja? Vaikuttaa pelottavalta ja patriarkaaliselta asenteelta.
    Tilalle suosittelen PCP -tyylisiä kohtaamisia (person-centered planning).

  4. Saana Pukkio sanoo:

    Kiitos kommentistasi, tutustun mielelläni tarkemmin esittelemääsi lähestymistapaan! Viittasin tekstissäni ihmisten välisellä kohtaamispaikalla dialogisuuteen, joka on tärkeä periaate sosiaalityön asiakastyössä. Sosiaalityössä asiakkaan ja työntekijän välisen suhteen rakentaminen on koko työskentelyn perusta. Dialogisesta suhteesta kahden subjektin välillä ovat kirjoittaneet muun muassa Martin Buber ja Paulo Freire. On selvää, että sosiaalityötä ja erityisesti lastensuojelua tehdään tietyissä yhteiskunnallisissa rakenteissa ja osana byrokratiaa, jolloin mukaan astuvat myös valtasuhteet. Valtasuhteiden olemassaolosta huolimatta työntekijä voi mielestäni kohdata asiakkaan ihmisenä ja subjektina, ei vain lainsäädännöllisten toimenpiteiden tai interventioiden kohteena. Anna Metterin (2007) mukaan työntekijä voi olla dialoginen erityisesti niissä tapauksissa, joissa hän joutuu toimimaan asiakkaan kannalta epätoivottavasti. Tällöin keskeistä on se, että asiakasta arvostetaan ja kohdellaan kunnioittavasti dialogisen suhteen toisena osapuolena ja hänelle perustellaan, miksi työntekijä toimii niin kuin toimii.

    Asiakkaan kohtaaminen “kaikkia aisteja käyttäen” viittaa siihen, että lastensuojelussa asiakkaana olevat lapset, nuoret ja heidän perheensä tulisi kohdata kokonaisina ihmisinä. Ei siis riitä, että työntekijä kuuntelee korvillaan, vaan hänen täytyy kohdata asiakkaita siellä missä he ovat; päiväkodeissa, kouluissa, asiakkaiden kotona, ja käyttää asiakkaan elämäntilanteen arvioinnissa kaikkia aistejaan. Etenkin pienten lasten kohtaamisessa pelkkä kuunteleminen ei riitä, jos lapsi ei osaa vielä ilmaista itseään verbaalisesti. Toisaalta myöskään pelkkä katse ei riitä; ei esimerkiksi riitä, että työntekijä tutustuu asiakkaaseen lukemalla näköaistinsa varassa asiakkaan asiakirjoja vaan hänen täytyy kuunnella, mitä asiakas itse elämäntilanteestaan tuottaa. Kaikkien aistien käyttämisellä en suinkaan tarkoittanut asiakkaan intimiteetin loukkaamista vaan sitä, ettei asiakasta voi lähestyä vain yhdestä näkökulmasta. Kuten Metteri toteaa, dialogisuus edellyttää, että työntekijä yhdistää itsessään ammatillisuuden ja ihmisyyden ja riisuu ammatillisen naamion, joka voi estää inhimillisen myötätunnon ja aidon kohtaamisen.”

    Lähde: Metteri, Anna (2007) Dialogisuus. Teoksessa Käytännönopetuksen aakkoset – Praktiklärans ABC. Mirja Satka, Ilse Julkunen, Tero Meltti & Laura Yliruka (toim.) Helsingin yliopisto, Yhteiskuntapoliittisen laitoksen tutkimuksia 2.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *