Siirry sisältöön

Muutama sana munkeista

”Annatko lapsillesi jo munkkeja?” kyselee aidosti hämmästyneen oloinen äitikaveri kun kerroin leipovani kohta 4-vuotiaan esikoiseni kanssa kasan vappumunkkeja. Jep, kyllä annan ja syön niitä itsekin. Annan lapsilleni myös simaa, jos he haluavat, ja joskus myös jäätelöä tai vaikka marjapiirakkaa, tai kakkua, ja olipa tyttöjen pääsiäisankkakin muninut pari vaahtokarkkia pääsiäisen kunniaksi. Lapseni syövät siis samaa ruokaa kuin minä ja mieheni.

Äitikaverini ei anna lapsilleen mitään herkkuja eli keksejä, pullaa, kakkua, jäätelöä tai edes fetajuustoa, ei kotona eikä kylässä. Herkkujen tarjoaminen on ehdottomasti kielletty myös isovanhemmilta. Tämä äiti haluaa varjella pienokaisiaan ylipainolta ja hammaspeikolta ja opettaa terveellistä syömistä ja hyviä elintapoja pienestä pitäen. Äiti tai isä valmistaa lounaaksi ja päivälliseksi kalaa, lihaa tai kanaa, perunaa, pastaa tai riisiä sekä erilaisia höyrytettyjä kasviksia. Kasviksia on tarjolla myös raasteena tai salaattina. Välipalaksi on avokadoa, pähkinöitä, marjoja ja hedelmiä. Terveellistä on, eittämättä, ja välillä varmasti ihan maukastakin. Lapset ruokailevat yleensä ensin, jotta vanhemmat saavat syödä rauhassa omaa aikuisten ruokaansa myöhemmin.

Minäkin haluan varjella lapsiani ylipainolta ja hammaspeikolta, ja epäterveellisiltä elämäntavoilta. Ja minustakin olisi kiva syödä rauhassa ilman että jonkun juomalasi on koko ajan nurin. Mutta haluan myös opettaa normaalia suhdetta ruokaan ja syömiseen, haluan tarjota arkista yhdessäoloa tuiki tavallisen asian – ruuan – äärellä. Välillä haluan hemmotella lapsiani (ja itseäni ja miestäni) tavallista paremmalla ruualla, leivonnaisilla tai muilla herkuilla. Herkut ovat osa normaalia elämää tai ainakin osa sitä elämää, jota minä pidän normaalina. Ennemmin tai myöhemmin lapset menevät hoitoon tai ainakin kouluun ja lasten kaverit järkkäävät aika sokeripitoisia synttäreitä. Aika fakiiri täytyy olla, jos meinaa vielä viisi-kuusivuotiaalle pakata omat porkkanat mukaan synttärikemuille. Entä mitä vieraille tarjotaan näiden herkutonta elämää viettävien lasten omilla synttäreillä? En tiedä enkä ole kehdannut kysyä.

Haluan myös opettaa vieraanvaraisuutta. Kahvivieraille tarjotaan kahvileipää ja ruokavieraille jotain mukavaa vierasruokaa sekä tietysti jälkiruokaa. Lastenmenua meillä ei ole tarjolla, ei edes vieraille. Toki mahdollisimman monelle sopivaa ruokaa on tarjolla. Kenenkään ei ole pakko maistaa kaikkea, minun puolestani, eikä edes lautasta tarvitse syödä tyhjäksi. Kaikki ei millään voi maistua kaikille ja pikkuinen maha tulee joskus nopeasti täyteen. Kaikkea saa kuitenkin maistaa. Minulta meinaa välillä lipsahtaa ”lapset eivät yleensä tykkää tällaisesta” -tyyppistä soopaa, mutta yritän antaa lasten päättää itse. Esikoiseni ja joskus pikkusiskokin osallistuvat kokkailuun ja leipomiseen ja maistelevat kanssani kastikkeita, taikinaa ja muita tekeleitä jo valmistusvaiheessa. Sotku keittiössä ei pikkuapulaisten myötä mitenkään vähene, mutta en missään nimessä halua hävittää lasten kiinnostusta ja intoa turhalla kieltämisellä. Lopuksi katetaan pöytä, istutaan alas ja syödään yhdessä. Ja ihastellaan aikaansaannoksia.

Kerron nyt varmuuden vuoksi (jotta en vaikuttaisi ihan totaalisen leväperäiseltä), että karkkia meillä ei yleensä syödä niitä yksittäisiä pääsiäis- tai joulunameja lukuun ottamatta. En ole katsonut karkkia mitenkään tarpeelliseksi ja toistaiseksi ”karkinsyöntitilaisuuksia” ei ole juuri tullut. Karkeilla ei ole samanlaista sosiaalista merkitystä elämääni kuin vaikkapa kahvilla ja kahvileivällä. Lisäksi pääsen kauppareissulla todella paljon vähemmällä, kun lapset ilahtuvat jo itse valitsemistaan hedelmistä. Karkkikaan ei ole mikään ehdoton ei-ei, niitä maistellaan sitten joskus isompana vähän kerrallaan. Pullaa, munkkeja, jäätelöä ja muita vähemmän terveellisiä välipaloja on tarjolla satunnaisesti, ei missään nimessä päivittäin. Television ääressä ei kukaan syö mitään (paitsi äiti ehkä ihan vähän lasten mentyä nukkumaan, mutta se on toinen juttu). Kaikki ruokailu, myös välipalat, syödään omalla paikalla pöydän ääressä. Ellei olla retkellä tai reissussa.

Totaalitiukkis-äiti paljastuu minusta viimeistään kun aletaan puhua lapsen lohduttamisesta ruualla. Mitään kolhuja, pettymyksiä, harmituksia tai raivareita ei hoideta ruualla, ikinä. Piste. Kerhoissa ja muissa lapsiperhekarkeloissa kuulee tosi usein jotain tällaista: ”Voi voi, sattuiko sua polveen? Älä itke, ota tuosta vähän mehua…” Asia tuntuu ehkä vähäpätöiseltä, mutta lapsen pitäisi oppia käsittelemään ikäviä asioita jotenkin toisin. Vastoinkäymisiä on tiedossa myöhemminkin. Vähemmän tiukkis olen kun puhutaan lahjomisesta, tosin pääasiassa lahjuksina käytämme tarroja tai puuhelmiä, joista sitten kasaan tytöille koruja. Silmätippojen laittamiseen tarvittiin suklaata: silmäluomi kun on kiinni niin se on kiinni. Sitä ei avattu edes kahden aikuisen keinoin. Hello Kitty -pääsiäismuna avasi silmät apposen ammolleen kirjaimellisesti silmänräpäyksessä.

Samoin kuin musiikki, taide tai luonto tuottaa elämyksiä, myös ruoka voi tuottaa elämyksiä. Tai sitten ei. Se voi olla pelkkää vatsantäytettä ja syöminen päivittäinen pakollinen rutiini kasvun ja vitamiinien varmistamiseksi. Joka päivä on syötävä, joten miksei ruoka välillä, vaikkapa vappuna, voisi olla hyvää, kivaa ja herkullista?

Hauskaa, maukasta ja tietysti myös kohtuullista vappua kaikille!

Viestintäpäällikkö Maija Andersson

Kommentit

Tällä artikkelilla ei ole yhtään kommenttia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *