Siirry sisältöön

Sotalelujen rehabilitointi

Lastensuojelun Keskusliiton historiaa kirjoittaessani nousi mieleeni muistoja lapsuudestani, ja toistuvasti jäin miettimään omien kokemusteni pohjalta, oliko liiton linja lastensuojelussa ollut oikea. Yksi mietinnän paikka oli sotalelukysymys.

Liitto toimi nimittäin kätilönä sopimukselle, jolla lelukauppiaat vapaaehtoisesti vetivät sotalelut pois myynnistä 1986. Lapsia haluttiin suojella nimenomaisesti nykyaikaista sodankäyntiä jäljitteleviltä leluilta – miekkoja ja jousipyssyjä sopimus ei koskenut, ei myöskään avaruussodankäyntiä.

Onneksi minä olin tuolloin jo ohittanut leikki-iän, joten Keskusliitto ei ehtinyt kajota minun lapsuuteeni. Minä nimittäin vietin 1970-luvun alun kesät sotaa leikkien naapurin Jukka-Pekan kanssa. Me purimme toimintatarmomme ja aggressiomme metsässä lymyäviin näkymättömiin vihollisiin tai sarjatulessa kaatuviin muovisotilaisiin.

Jukka-Pekan ja minun mielikuvitusmaailmassa Normandian maihinnousu tapahtui Kirkkonummella: soutuveneestä hyppäsimme rantaveteen ja kahlasimme pikaisesti rantaan suojaan saksalaisten tulitukselta. Kwai-joen silta vei saarestamme mantereelle, josta alkoi Raatteentie. Toisen maailmansodan sotakaluston opiskelimme koottavien pienoismallien parissa niin hyvin, että vieläkin tunnistan Messerschmidtit, Sotkat ja Lentävät linnoitukset. Jos rahaa ei ollut sotaleluihin, rakensimme niitä itse. Tulivatpa puukko, kirves ja saha tutuksi.

Lavastamistamme taisteluista otimme pienellä taskukameralla kuvia. Jukka-Pekasta tuli sittemmin visuaalisesti näyttävien elokuvien ohjaaja, minusta historiantutkija. Jukka- Pekka ei ole ohjannut yhtäkään sotaelokuvaa, enkä minä tutkijana ole ollut enää kiinnostunut sotahistoriasta. Sotaleikit eivät jättäneet kumpaankaan meistä jälkeä – olemme rauhallisia ja sosiaalisia luonteita.

Perheissä valitellaan nykyisin, että jälkikasvu ammuskelee kaiket päivät peliohjaimella kuvaruutua. Ruumiita syntyy, mutta pulssi ei nouse. Tuttavaperheen pojalle ostettiin muovikuulia ampuva pyssy. Äiti tunsi syyllisyyttä, kun poika laittoi suojaimet päähän ja lähti metsään kaveriporukassa sotaa leikkimään. Pojat juoksivat, ryömivät ja eläytyivät leikkiin. Saivat raitista ilmaa ja tervettä jännitystä. ”Todellista lasten suojelua”, minä lohdutin maailmanrauhasta huolestunutta äitiä.

FT Marko Paavilainen
Kirjoittajalta on juuri ilmestynyt Ristiaallokosta lapsen oikeuksiin – Lastensuojelun yhteistoiminnan historia

Kommentit

Tällä artikkelilla ei ole yhtään kommenttia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *