Siirry sisältöön

Tulevaisuuden rautaiset moniosaajat

Jouduin yllätetyksi taannoin pöllyävän hiekkalaatikon äärellä, kun juttusille lyöttäytynyt äitikollega heitti ilmaan kysymyksen: ”mitä poikasi harrastaa?” Menin hieman lukkoon. Harrastaa? Siis muuta kuin sohvalla pomppimista, päätöntä poukkoilua tai omaan vartaloon piirtelemistä? Kyse oli kaksivuotiaasta.

Kysymys pääsi yllättämään, mutta tarkemmin ajateltuna nykyäänhän on aika tavallista, että kaksivuotiaat harrastavat. Vähintään nyt muskaria tai taaperojumppaa. Pikainen katsaus internetiin paljastaa, että jo leikki-ikäisille harrastustarjonta on häkellyttävän monipuolinen. Miten olisi  vaikkapa kuorolaulu, kansantanssi, minitennis, nappulafutis, temppukoulu tai astetta modernimmat parkour, hip-hop ja breakdance? Britanniassa tarjolla on kuulemma myös tankotanssia kolmevuotiaille. Tukkaputkella sitten painellaan suoraan päiväkodista harrastusten pariin, vaikka lasta ei huvittaisi ollenkaan. Joka viikko on mentävä, jotta ei putoa kärryiltä. Ei auta itku markkinoilla.

Menestymisen paineet ovat kovat. Vanhemmat tuntuvat kokevan suuria paineita kasvattaa lapsistaan niitä paljonpuhuttuja ja haluttuja moniosaajia, jotka menestyvät erinomaisesti harrastuksissa, opinnoissa, työelämässä sekä sosiaalisissa suhteissa. Rautaiseksi moniosaajaksi ei tietenkään synnytä vaan tittelin saavuttaakseen on tehtävä lujasti töitä. Tämä tarkoittaa sitä että ei riitä, että lapsi tykkää piirtämisestä. Taitoa pitää jalostaa ammattilaisen ohjauksessa, jotta se saataisiin mahdollisimman tehokkaasti hyötykäyttöön myöhemmin elämässä. Eikä tietenkään riitä, että osaa piirtää hyvin, jos ei sitten taas ole liikunnallisesti tai sosiaalisesti erittäin kyvykäs. Kuten eräs isä kentän laidalla totesi: ”yksi luova harrastus, yksi liikunnallinen ja sitten joku joka kehittää sosiaalisia taitoja. Siinä pitäisi olla paketti kasassa. ”

Eikä se mikään ihme ole, että paineita on. Vaikka asiantuntijat ovat rauhoitelleet ihmisiä kertomalla, että leikki-ikäisellä ei välttämättä tarvitse olla kodin ulkopuolisia harrastuksia, sanat eivät täysin vakuuta vanhempia, jotka kokevat, että joka päivä heidän lapsiaan arvotetaan ja arvostellaan sen mukaan, mitä he tietävät ja osaavat. Itse olen yrittänyt tietoisesti opetella olemaan ärsyyntymättä kyselyistä ja vertailuista, jotka liittyvät lasten taitoihin. Esimerkiksi menneenä talvena sain lukuisia kertoja kuulla kuinka lasteni pitäisi kyllä hiihtää enemmän, koska kaverit, serkut ja naapurin lapsetkin tamppaavat latuja pipot märkinä talvet läpeensä. Meidän tapauksessamme hiihtokipinän sytyttäminen lapsiin olisi kyllä suurenluokan ihme, kun äiti on koskenut hikilankkuihin viimeksi viime vuosituhannen puolella.

Herää kysymyksiä. Tarvitseeko kaikkea osata? Onko tärkeää opettaa jo pikkulapsille kilpailua, tehokkuutta ja suorittamista? Onko lapsen tervettä oppia siihen, että häntä arvostetaan vain jos hän on reipas, kiltti, ahkera ja taitava?

Aihetta voisi olla ihan hyvä pohtia enemmänkin. Jos terve itsetunto on ihmisen kykyä luottaa itseensä, pitää itsestään ja arvostaa itseään havaitsemistaan heikkouksista huolimatta, niin tukevatko itsetunnon kehittymistä vanhempien tuputtamat harrastukset, viikoittaiset minuuttiaikataulut ja suorittamisen paineet?

Viesintäkoordinaattori Tuuli Daavittila

Kommentit

  1. MD sanoo:

    Tämäkin on niin sellainen asia, että riippuu ihan yksilöstä ja elämäntilanteesta. Toki on paljon vanhempia, jotka vievät välillä haluttomiakin lapsia harrastuksiin, liian usein, liian moniin. Ja mikä minusta itsesta kaikista kurjinta on se, että ne harrastukset otetaan liian tosissaan. Itse olen taas kokenut asian vähän päinvastoin, että olen saanut selitellä miksi meidän tyttö harrastaa.

    Tosin, meillä tyttö nyt 6 v, on ollut koko elämänsä kotihoidossa kerhotoimintaa lukuunottamatta (2krt vko 3 h). On hyvin aktiivinen, tiedonhaluinen, ja haluaisi harrastaa enemmän kuin me vanhemmat jaksamme kuskata. On kokeillut monia eri lajeja (tanssia, kuvataidetta, ratsastusta, jalkapalloa…), kaikkea omasta tahdostaan, ja niistä on sitten löytyneet ne mieluisimmat harrastukset. Me vanhemmat olemme rajoittaneet kahteen harrastukseen kerrallaan. Ainoastaan tanssin parissa törmäsimme siihen, että pienillekkin laitettiin isot tavoitteet oppimisen suhteen, muuten kaikki ovat olleet hyvin lapsilähtöisiä, leikkien ja hyvällä mielellä uusia taitoja oppien. Tilanne meilläkin olisi varmasti erilainen, jos kotihoito ei olisi ollut mahdollista.

    Nyt myös kuopus tahtoisi harrastaa. Joten minusta kaiken pitäisi lähteä siitä lapsesta, ja siitä mitä se haluaa. Ei ole väärin harrastaa tai olla harrastamatta, vaan kannustaa lasta siinä, mitä hän tykkää tehdä. Pakolla meillä ei harrastuksiin mennä, mutta kannustetaan myös olemaan luovuttamatta pienistä epäonnistumisista huolimatta, niitä kun elämässä tulee eteen vähän jokapuolella.

    Mutta ei syylistetä kaikkia harrastavia lapsia ja niiden vanhempiakaan, eivät kaikki lapsiaan väkipakolla moniin harrastuksiin kuskaa :)

  2. Gaucho sanoo:

    Niin totta kun voi olla sanoo -75 vuoden lapsi. Lapsuus meni leikkiessä ja pahaa tehdessä. Vähän tyttöjäkin jallitettiin mu ei se muksuna oikein onnistunut. Nykyään varmaan olisi syytteessä, kun 16v pussasin 14 tyttöä.
    Vuodet kului. Kouluja ei paljon ammatijuttuja enempää käyty, tuli mentyä tienaamaan. Siitä se sitten jatku, kokemuksen tuomalla arvostuksella.
    Nyt, 38v. koti on ulkomailla, Arabi/Öljymaailmassa. Pyydettynä, ei hakijana.
    Että sieppaa ihmiset jotka kuvittelee että lapsuus on jotain jenkkisuoritusta.

    T: Järjissään pysynyt työläisperheen lapsi.

    1. Gaucho sanoo:

      Moro, poistakaa noi kirjoistuserheet ja se oli 14v. tyttöä…

      Ps. hienoa työtä teette

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *