Siirry sisältöön

Yhteistä erilaisuuden sijaan

Kun pieni mustatukkainen, maitokahvin värinen tyttäreni syntyi aurinkoisena kevätaamuna 17 vuotta sitten, ehdin nauttia sydämellisistä onnentoivotuksista muutaman päivän ennen ensimmäistä, hormooninhuuruisen idyllin rikkonutta kommenttia.

Korkeasti koulutettu nuori äiti naapurista kysyi minulta silloin, että tuntuiko tyttäreni minusta heti omalta lapselta kun se on kuitenkin tuon värinen. Muistan edelleen sen tyrmistyksen ja järkytyksen. Miten joku voi oikeasti ajatella, että lapseni, jota olin yhdeksän kuukautta kohdussani kantanut, ei tuntuisi omalta johtuen lapsen ulkonäöstä? Lapsen joka oli osa minua?

Lapseni kasvettua jouduin huomaamaan, että naapurini ei ollut ainoa, joka katsoi asiakseen kommentoida lapseni ulkonäköä. Ainut ero kommentoijissa oli heidän iässään. Pienet lapset kysyivät reilusti tyttäreni ihonväristä. Kun heille kerrottiin tyttäreni isän olevan aasialainen, oli asia sillä selvä.

Lapsille asia oli aivan yhtä luonnollinen kuin jonkun toisen lapsen silmien tai hiusten väri, tai korvien muoto. Sen sijaan kun lapseni kaveri ei suostu tulemaan samaan autoon tyttäreni kanssa, koska hänen mielestään tyttäreni musta nukke haisee pahalle, ei kyse enää ole hänen mielipiteestään vaan hänelle opetetusta asiasta.

Lapsi ei osaa arvottaa toisten ihmisten fyysisiä piirteitä tai muitakaan ominaisuuksia hyviksi tai huonoiksi, ennen kuin joku sen heille opettaa. Lapset imevät aikuisten mielipiteet, arvot ja asenteet ja sen vuoksi vanhemmilla onkin erityinen vastuu kasvattaa lapsensa kunnioittamaan kaikkien toisten ihmisten oikeuksia. Myös niiden eriväristen ja erinäköisten ja erilaisia tapoja omaavien ihmisten.

Kukaan ei synny rasistiksi tai suvaitsemattomaksi.

Erilainen Suomi

Näihin seitsemääntoista vuoteen on mahtunut monenlaista kokemusta ja näkemystä aina alatyylisistä kommenteista valokuvaajiin, jotka ovat photoshopanneet tyttäreni ihoa valokuvissa vaaleammaksi.

Tyttäreni syntyessä ajattelin, että onneksi ajat muuttuvat. Tyttäreni saa aikuisena elää paljon suvaitsevammassa ja avarammassa ilmapiirissä. Erilaisessa, meidän kaikkien yhteisessä Suomessa.

Nyt tyttäreni ollessa täysi-ikäisyyden kynnyksellä Suomi on erilainen. Ei kuitenkaan sillä tavalla erilainen kuin olin ajatellut.

Olemme yhtäkkiä tilanteessa missä rasistiset mielipiteet ovat jatkuvasti kasvussa, äärimmäisestä vihapuheesta erityisesti sosiaalisessa mediassa näyttää tulleen enemmänkin normi kuin poikkeus.

Melkein päivittäin saamme lukea mediasta ulkonäöltään kantasuomalaisista poikkeaviin tai muuten erilaisiin lapsiin ja nuoriin ja perheisiin kohdistuvista väkivallanteoista, uhkailuista ja pelotteluista. Turvapaikanhakijalapsia kuljettavaa bussia kivitetään ja ammutaan raketeilla ja heidän tänne tuloaan vastustetaan kiivaasti.

Poliittista päätösvaltaa käyttävät tänä päivänä puolueet ja henkilöt, jotka eivät kunnioita kansainvälisten ihmisoikeussopimusten eikä perustuslakimme velvoitteita ihmisten yhdenvertaisesta kohtelusta ja syrjinnän ehkäisystä.

Suvaitsevaisuuden vaade

Yhteiskunnassamme on mennyt jotain äärimmäisen vakavalla tavalla pieleen kun omilla nimillään ja kasvoillaan netissä esiintyvät, keskiluokkaiset perheenisät ovat sitä mieltä, että lapsen opettaminen lyömään pakolaiseksi kutsuttua pehmoleluapinaa, on oikea tapa kasvattaa lapsemme.

Tai aikuiset ihmiset ovat valmiita väkivallantekoihin lapsia ja naisia kohtaan.

Ennakkoluulot niitä kohtaan, jotka käytökseltään, ulkonäöltään tai ominaisuuksiltaan poikkeavat niin sanotusta valtavirrasta lisääntyvät jatkuvasti. Ennakkoluulojen ja rasistisen käytöksen takana uskotaan olevan tietämättömyyttä, erilaisuuden pelkoa ja virheellisiä käsityksiä.

Lääkkeeksi ongelmaan tarjotaan usein suvaitsevaisuuden vahvistamista. Meidän pitää suvaita suvaitsemistaan, niin erinäköisiä ja eritapaisia kuin niitä vastustaviakin. Vastakkainasettelun lisääntyessä vaarana on kuitenkin suvaitsevaisuuden vaatimuksen kääntyminen itseään vastaan.

Maahanmuuttopolitiikkaa saa vastustaa ja siitä voi olla eri mieltä, mutta rasismia ei pidä suvaita. Rasismi on rikos, ei mielipide.

Siinä vaiheessa kun toisen osapuolen suvaitsevaisuus alkaa puolestaan tarkoittamaan sitä, että Suomessa ei saisi pitää avarakauluksisia paitoja tai suvivirren veisaaminen kouluissa on kiellettyä, ollaan myös menty ojasta allikkoon.

Mitäpä jos sen sijaan, että korostaisimme koko ajan kuinka erilaisia ne toiset ihmiset ovat, ja kuinka meidän täytyy sitä erilaisuutta suvaita ja yrittää ymmärtää, lähtisimmekin etsimään toisistamme yhteneväisyyksiä?

Asioita mitkä meitä yhdistävät, eivätkä erota? Jospa alkaisimmekin puhua yhdenvertaisuudesta suvaitsevaisuuden sijaan?

Uhkaavan tuntuinen turvapaikanhakijamies on myös isä, joka on huolissaan omasta tyttärestään, niin kuin sinunkin isäsi.

Vanhempi mies on kokenut sodan kauhut niin kuin isoisäsi. Kasvonsa ja vartalonsa peittävään kaapuun verhonnut nainen on myös menettänyt lapsen, niin kuin siskosikin.

Huivilla päänsä peittänyt nuori tyttö fanittaa One Direction -bändiä, niin kuin tyttäresikin.

Jos uskaltaisimme kohdata toisemme ihmisinä, ilman erilaisuuden leimaa ja suvaitsevaisuuden vaadetta, näkisimmekö me silloin jotain muuta kuin uhkaa ja pelkoa? Saisiko silloin jokainen lapsi kasvaa tasa-arvoisessa ja värisokeassa Suomessa?

Hanna-Mari Savolainen

Hanna-Mari Järvinen

Viestinnän asiantuntija

Kommentit

Tällä artikkelilla ei ole yhtään kommenttia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *