Siirry sisältöön

Lausunto mielenterveyslain ja päihdehuoltolain uudistamisesta

Lastensuojelun Keskusliitto korostaa lausunnossaan sosiaali- ja terveysministeriölle päihde- ja mielenterveyspalveluiden lapsivaikutusten arviointia sekä lapsen edun huomioimista myös silloin, kun lapsi ei itse ole suoraan palveluiden kohteena. Rajanvetoa sen suhteen mitkä asiat kuuluvat lastensuojelun ja mitkä psykiatrian piiriin tulee selkeyttää kansallisella tasolla. Lastensuojelun Keskusliitto puoltaa mielenterveyslain ja päihdehuoltolain yhdistämistä osana sujuvan palveluintegraation luomista ja pitää tärkeänä, että palvelurakenne takaa todellisen palveluiden joustavuuden ja raja-aidattomuuden. Sekä lainsäädännön että palvelurakenteen integroimisen tulee tähdätä ennaltaehkäisevien ja matalan kynnyksen palveluiden kehittämiseen, joskaan tämä ei saa tapahtua korjaavien palveluiden tason kustannuksella.

Lausuntopyyntöön vastattiin virallisesti sähköisellä webropol-lomakkeella. Tämän lausuntopohjan rakenne perustuu lausuntopyynnössä esitettyihin kysymyksiin.

Mitkä ovat tärkeimmät mielenterveyslain ja päihdehuoltolain palveluihin liittyvät uudistamistarpeet?

Sosiaali- ja terveysministeriön päihde- ja mielenterveyspalveluita koskevassa arviomuistossa todetaan, ”Mielenterveys- ja päihdepalveluiden määrä on palvelujen parantamisen pyrkimyksistä huolimatta jäänyt riittämättömäksi. Arvioiden mukaan mielenterveyspalvelujen piirissä on noin puolet niitä tarvitsevista ja päihdepalvelujen piirissä mahdollisesti kolmannes, kun sitä vastoin somaattisen terveydenhuollon piirissä on valtaosa hoitoa tarvitsevista henkilöistä. Myös palvelujen sisältö, rakenne ja koordinaatio ovat kehittyneet epätasaisesti.” Lastensuojelun Keskusliitto yhtyy tähän arvioon. Palvelujärjestelmää uudistettaessa keskiössä tulee olla palveluiden tasavertainen saatavuus ja mahdollisimman hyvä vaikuttavuus.

Lastensuojelun Keskusliitto haluaa korostaa päihde- ja mielenterveyspalveluiden lapsivaikutusten arviointia. Vaikutusten arvioinnin tulisi perustua lapsen oikeuksien yleissopimukseen, lapsilta, kansalaisyhteiskunnalta, asiantuntijoilta, asianomaisilta ministeriöiltä, tieteellisistä tutkimuksista ja kansallisista tai kansainvälisistä kokemuksista saatuun palautteeseen ja tietoon. Vaikutusten arviointiin tulee liittää YK:n lapsen oikeuksien komitean suosittama lapsibudjetointi, jossa valtion, kuntien ja muiden julkisten toimijoiden talousarviota seurataan lapsen oikeuksien toteutumisen näkökulmasta. Arviomuistioissa pohditaan merkittäviä lainsäädännöllisiä uudistuksia, ja on kiistatonta, että päihde- ja mielenterveyspalvelut vaikuttavat suoraan lapsiin. Vaikutukset syntyvät sekä lapsiin itseensä kohdistuvana päihde- ja mielenterveystyönä että lasten läheisiin, erityisesti vanhempiin, kohdistuvana työnä.

Lasten oikeuksien toteutumisen kannalta on erittäin tärkeää, että kaikessa sosiaali- ja terveydenhuollon työssä otetaan ensisijaisena huomioon lapsen etu [YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen 3 artikla 1 kohta. Ks. myös yleiskommentti nro 14 (2013) lapsen oikeudesta saada etunsa otetuksi ensisijaisesti huomioon (3 artikla, 1 kohta)], myös silloin, kun lapsi ei itse ole suoraan palveluiden kohteena vaan esimerkiksi hänen vanhempansa. Jotta lapsen etu voitaisiin tosiasiallisesti ottaa huomioon eri vaihtoehtojen punninnassa, se edellyttää edellä mainittua perusteellista lapsivaikutusten arviointia. Yhtenä elementtinä lapsivaikutusten arvioinnissa on jatkuva tiedon kerääminen lasten ja lapsiperheiden tilanteesta ja kokemuksista.

Keskusliitto painottaa, että lapsen oikeuksien yleissopimus velvoittaa myös siihen, ettei lasta saa syrjiä hänen tai hänen vanhempiansa ominaisuuksien mielipiteiden tai alkuperän vuoksi (2 artikla). Terveydenhuoltolain (1326/2010) 70.2 § velvoittaa selvittämään lapsen hoidon ja tuen tarpeen sekä turvaamaan lapselle riittävän hoidon ja tuen, kun lapsen vanhempi, huoltaja tai muu lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaava henkilö saa päihdehuolto- tai mielenterveyspalveluja tai muita sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja, joiden aikana hänen kykynsä huolehtia lapsen hoidosta ja kasvatuksesta arvioidaan heikentyneen. Myös uudessa sosiaalihuoltolaissa on vahvistettu velvoitetta arvioida lapsen tilannetta silloin, kun vanhempi on esimerkiksi päihde- tai mielenterveyspalveluiden piirissä. Lastensuojelun Keskusliitto arvioi, että lainsäädännöllisesti lapsen edun toteutumiselle ja tuen tarpeen arvioinnille on tämän uudistuksen myötä riittävät edellytykset. Velvoitteen käytännön toteutumisesta ei ole vielä riittävästi tietoa, jotta voitaisiin arvioida, onko tarvetta lainsäädännöllisille uudistuksille tältä osin. Jos toteutumisessa ilmenee puutteita, ensisijaisesti tulisi antaa tarkkoja ohjeistuksia velvoitteen tulkintaan.

Lapsille suunnatuista mielenterveyspalveluista arviomuistiossa todetaan, ”Lasten ja nuorten häiriöt eivät noudattele palvelujärjestelmän jakoa mielenterveyteen, sosiaaliseen ja opilliseen kehitykseen ja erityisesti heidän kohdallaan monialainen yhteistyö on tarpeen.” Myös päihdepalveluiden kohdalla periaate on sama, joskin kuten arviomuistiossa todetaan: ”Nuorten päihdepalvelujen ongelmana on hoitojärjestelmän pirstaleisuus. Osa hoidosta on psykiatrisiin palveluihin kuuluvia ja osa kuuluu lastensuojelun ja sosiaalihuollon palvelujen piiriin. Palveluiden käytössä on suurta alueellista vaihtelua. Saadun hoidon sisällöstä on vain vähän vertailukelpoista tietoa.”

Käytännössä lasten sekä päihde- että mielenterveysongelmia hoidetaan usein lastensuojelussa. Lastensuojelun Keskusliiton selvityksessä (Hoikkala & Lavikainen 2015, Sattumuksia vai suunnitelmallisuutta? Selvitys sijaishuollon laadusta. Helsinki: Lastensuojelun Keskusliitto) esitellään esimerkiksi lastensuojelun sijaishuollon erityisyksikköhoitoa eli niin sanottua vaativaa laitoshoitoa, joka tarkoittaa tiettyyn erityisosaamisalueeseen keskittyvää laitosmuotoista sijaishuoltoa. Kyseisiä palveluja tarjotaan sekä lapsi- ja/tai nuorisopsykiatrisen osaamiseen että päihdeosaamiseen liittyen. Tämän tyyppisiä yksiköitä, joissa on enemmän henkilökuntaa suhteessa lapsiin ja erityisosaamista jollakin tietyllä alueella, on syntynyt tarvelähtöisesti. Lastensuojelun sijaishuollossa on siten lapsia, joilla on selkeä päihde- tai mielenterveyspalveluiden tarve, mutta joiden hoito tapahtuu ainoastaan lastensuojelun toimenpiteillä. Kuten tahdosta riippumatonta hoitoa ja pakkotoimenpiteitä koskevassa arviomuistiossa todetaan ”[…] (lastensuojelun) sosiaalityöntekijät joutuvat tilanteisiin, joissa psykiatria ei suostu hoitamaan mielenterveyspalvelujen tarpeessa olevaa lasta tai nuorta ilman huostaanottoa. Perusteluna huostaanottovaatimukselle on yleensä lapsen tai nuoren olosuhteiden vakiinnuttaminen, jota ilman terapeuttiseen työskentelyyn ei voida lähteä. […] Myös Valtiontalouden tarkastusvirasto (Valtiontalouden tarkastusviraston tarkastuskertomukset 6/2012) on tuonut esiin tarkastushavaintonaan, että erikoissairaanhoito tekee lastensuojelulle sijoitustilauksia ja sysää lapsia lastensuojeluun, kun laitospaikat täyttyvät. Sijaishuoltoon myös sijoitetaan väärin perustein sellaisia lapsia, joilla on psykiatrista hoitoa vaativa ongelma mutta ei lastensuojelun tarvetta.

Lastensuojelun Keskusliiton näkemyksen mukaan rajanvetoa sen suhteen mitkä asiat kuuluvat lastensuojelun ja mitkä psykiatrian piiriin käydään jatkuvasti ja tämä vaatii ehdottomasti kansallisen tason selkeyttämistä mahdollisesti myös lainsäädännön keinoin. Asiakasohjausta yli hallintorajojen tulee kehittää niin, etteivät eri toimijat määrittelisi eri tavoin ketkä asiakkaat kuuluvat kenenkin vastuualueelle, vaan palveluiden tarpeessa olevat saisivat palveluita ja tuki sekä hoito perustuisivat joustavaan monialaiseen yhteistyöhön. Mielenterveyslaki kohdistuu lapsen kohdalla sairauden tai vakavan mielenterveyshäiriön hoitoon ja lastensuojelu laajemmin lapsen oikeuteen turvalliseen kasvuympäristöön sekä tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen ja erityiseen suojeluun. Tarvittaessa molempia palveluita pitää tarjota lapsille nopeasti ja saumattomasti.

Erityisesti lapsia koskevissa palveluissa mahdollisimman sujuva monialainen yhteistyö on keskeistä niin mielenterveyteen kuin päihteidenkäyttöön liittyvissä palvelutarpeissa. Palveluiden integroiminen onkin keskeisin mielenterveyslain ja päihdehuoltolain palveluihin liittyvä uudistamistarve. Kuten arviomuistiossa nostetaan esiin, on tarve paremmalle kansalliselle palveluintegraatiolle tuotu esiin myös Mieli-suunnitelman toteutumista arvioitaessa. ”Mieli-suunnitelman kauden päättyessä vuonna 2015 useimmat sen suositukset ovat edenneet ainakin jossain määrin. Palvelujärjestelmän ja palvelujen koordinaation kehittäminen on ollut alueellisesti vaihtelevaa, eikä kokonaiskuvaa tapahtuneesta kehityksestä ole saatavilla. Suosituksista näyttäisivät edenneen heikoimmin ne, jotka liittyvät sosiaali- ja terveydenhuollon ja muiden sektorien toimenpiteiden yhteensovittamiseen sekä mielenterveys- ja päihdetyön resursointiin.” Lisäksi arviomuistiossa todetaan, että ”Peruspalvelujen riittämätön yhteistyö eri sektoreiden ja tasojen välillä koskee erityisesti niitä palvelujen käyttäjiä, jotka tarvitsevat sekä terveydenhuollon että sosiaalihuollon palveluja tai monia eri palveluja.

Palveluiden integraation voi toteuttaa kahdella tavalla. Ne voidaan joko tuottaa saman organisaation toimesta tai ne voidaan tuottaa eri organisaatioissa, mutta niin että ne toimivat yhteistyössä ja henkilön saamat palvelut muodostavat saumattoman kokonaisuuden. Palveluintegraatio ei välttämättä edellytä yhteistä järjestelmää, vaan se voi olla järjestelmien yhteistyön tulosta, mutta konkreettinen toiminta saattaa tapahtua fyysisesti eri paikoissa. Ensimmäisen vaihtoehdon etu on esimerkiksi, etteivät hallinnolliset rajat aseta esteitä palvelukokonaisuuksien muodostamiselle. Haittana on organisaation koon kasvaminen ja lisääntyvä sisäisen koordinaation tarve, eikä hallinnollisten esteiden poistaminen automaattisesti tarkoita toimijoiden välisen yhteistyön parantumista. Palveluiden integroimisen ilman hallinnollista yhdistymistä etuna on esimerkiksi joustavuus ja mahdollisuus antaa kysynnän ohjata palvelujen tarvetta. Haittana on esimerkiksi erillinen tarve yhteistoimintaan kannustavaan koordinaatioon eri organisaatioiden välillä. (Stenius, Kekki, Kuussaari & Partanen. 2012 Päihde- ja mielenterveyspalveluiden integraatio − kirjava käytäntö Suomen kunnissa. Yhteiskuntapolitiikka 77:2). Tammi & Stenius (2014) havaitsivat tutkimuksessaan, että integraation tavalla ei ole merkitystä järjestelmien kyvylle hoitaa päihde- ja mielenterveyspotilaita yhdistetysti Suomessa. Järjestelmäintegroiduissa kunnissa palvelut saattoivat toimia yhtä hyvin yhdessä kuin palveluintegroiduissa ja toisinpäin myös yhtä huonosti (Tammi & Stenius. 2014. Capabilities for handling complex substance abuse problems and its relationship to the treatment system: Using the DDCAT instrument to explore local treatment systems in Finland. Nordic Studies on Alcohol and Drugs Vol. 31.) project planning tools. Keskeistä palveluiden hyvän yhteistyön kannalta ei siis ole niinkään niiden organisointitapa vaan se miten palvelutarpeisiin vastataan käytännössä.

Lastensuojelun Keskusliiton näkemyksen mukaan päihde- ja mielenterveyspalveluiden integraatiota ja lainsäädännöllisten uudistusten ajoitus tulee arvioida sosiaali- ja terveyspalveluiden (SOTE) sekä lapsi- ja perhepalveluiden (LAPE) uudistusten yhteydessä osana suurempaa kokonaisuutta. Usein monialaisen yhteistyön tarve ulottuu päihde- ja mielenterveyspalveluita laajemmalle ja palveluiden sujuvoittamista pitää ajatella kokonaisuutena koskien kaikkia sosiaali- ja terveyspalveluita. Kuten arviomuistiossa tuodaan esiin, tämä on esimerkiksi päihdepalveluiden osalta otettu jo uudessa sosiaalihuoltolaissa huomioon. ”Sosiaalihuoltolakityöryhmä kiinnitti valmistelussaan huomioita siihen, että päihdehuoltoa toteutetaan sekä sosiaali- että terveydenhuollossa ja että se on voitu hallinnollisesti organisoida jompaankumpaan niistä tai molempiin, vaikka palvelun sisältö olisi sama. Työryhmä linjasi väliraportissaan, että luontevin tapa olisi määritellä palvelun peruste, eli onko kyse terveyden- vai sairaanhoidosta vai sosiaalisten ongelmien hoitamisesta. […] Uudessa sosiaalihuoltolaissa on pyritty selkeyttämään sosiaalihuollon tehtäväkenttää, määrittämällä toisaalta ne tarpeet, joihin sosiaalihuollolla vastataan että selkeyttämällä muun muassa sosiaalihuollon päihdetyön käsitettä.

Merkittävä haaste johon palveluiden integroinnilla ja paremmalla organisoinnilla tulisi vastata, on mielenterveys-, päihde- ja lastensuojelullisten ongelmien ylisukupolvisuus. Lastensuojelun Keskusliiton näkemyksen mukaan ylisukupolvisuuden ongelmat ovat edelleen alitunnistettu ilmiö suomalaisessa palvelujärjestelmässä, joka edellyttää tutkimuksellista tilanteen selvittämistä ja erityisesti käytännön keinoja ongelmien ylisukupolvisten kierteiden katkaisuun. Arviomuistiossa nostetaan esiin, että ”Peruspalvelujen riittämätön yhteistyö eri sektoreiden ja tasojen välillä koskee erityisesti niitä palvelujen käyttäjiä, jotka tarvitsevat sekä terveydenhuollon että sosiaalihuollon palveluja tai monia eri palveluja.” Monessa tapauksessa laaja-alaisessa ja kustannuksiltaan kalliissa palvelutarpeessa olevat kärsivät myös ylisukupolvisista ongelmista. Kuten arviomuistiossa todetaan, ”Sosiaali- ja terveydenhuollossa on syytä keskittyä tämän kalleimman asiakasryhmän hallintaan ja ehkäistä siihen joutumista.

Keskeistä ei ole se, miten hallinnollinen organisointi toteutetaan vaan uudistusten keskiössä tulee olla aito palveluiden yhteensovittaminen, niin että niiden tarpeessa olevat ihmiset saavat tarvitsemansa palvelut sujuvasti ja ilman viivytystä. Kuten arviomuistiossa todetaan ”Mielenterveys- ja päihdetyötä ohjaavan lainsäädännön tulisi tukea edistävän, ehkäisevän ja korjaavan työn organisoimista sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen tavoitteiden mukaisesti.” Toistaiseksi päihde- ja mielenterveyspalveluiden integraation määrä ja järjestämisen hajanaisuus ovat osittain johtuneet kunnallisesta itsehallinnosta. Kunnilla on ollut mahdollisuus varsin itsenäisesti päättää omasta palvelurakenteestaan ja siitä johtuen kuntien palvelurakenteet ovat keskenään hyvinkin erilaisia. SOTE-uudistuksessa kaavailtu sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisvastuun siirtäminen kuntia suuremmille maakunnille ratkaissee osittain tätä ongelmaa. Olisi hyvä ensin arvioida millaisia vaikutuksia järjestämis- ja palvelurakenteen uudistuksilla on päihde- ja mielenterveyspalveluihin, ennen kuin tehdään laajamittaisia lainsäädännön uudistuksia.

Investoimalla peruspalveluihin ja ehkäisevään työhön säästetään kalliista korjaavista toimenpiteistä. Kunnissa, joissa on tehty panostuksia lasten ja perheiden varhaiseen tukeen, on saatu lyhyessä ajassa hyviä tuloksia. Sen sijaan ehkäisevään työhön kohdistetut leikkaukset ovat nostaneet lastensuojelun, lasten ja nuorten psykiatrisen hoidon ja muun korjaavan työn tarvetta ja kustannuksia. Painopisteen siirtäminen hyvinvoinnin edistämiseen ja ehkäisevään työhön edellyttää lainsäädännön kehittämisen lisäksi riittäviä henkilöstövoimavaroja sekä palvelujen yhteensovittamisen parantamista. Lainsäädännön ja palvelujärjestelmän kehittämisessä varhaisen puuttumisen ja avohuollon tuen menetelmät tulisi olla keskiössä. Lisäksi tulisi tarkentaa mitä tarkoittaa lasten ja nuorten perustason mielenterveystyö, miten tätä tulisi palveluintegraation hengessä hoitaa ja miten väestötasolla voidaan mahdollisimman varhain puuttua lapsiperheiden ongelmiin laadukkailla ja kevyillä palveluilla.

Sosiaali- ja terveyspalveluiden integraation lisäksi on erittäin tärkeä varmistaa ja edelleen kehittää kaikkien lasten kanssa toimivien tahojen yhteistyötä. Esimerkiksi erityisopetus on erittäin tärkeää monille mielenterveysongelmista kärsiville lapsille. Lapsibudjetoinnin hengessä kaikkia lapsiin kohdistuvia toimia tulee hallita kokonaisuutena. Lastensuojelun Keskusliiton näkemyksen mukaan yksikanavaisen rahoitusmallin kehittäminen lasten ja lapsiperheiden palveluissa olisi erittäin tärkeää, jolloin rahoitusmalli osaltaan vahvistaisi palveluiden integraatiota yli hallintorajojen.

Erittäin keskeistä mielenterveys- ja päihdepalveluiden, kuten kaikkien sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämisessä, on että lapsen oikeus ilmaista mielipiteensä ja tulla kuulluksi täyttyy. Lapsen oikeuksien yleissopimuksen 12 artiklan mukaan lapsella on oikeus vapaasti ilmaista näkemyksensä kaikissa häntä itseään koskevissa asioissa ja näkemykset tulee myös ottaa huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti (Ks. myös yleiskommentti nro 12 (2009) Lapsen oikeus tulla kuulluksi). Lapsen itsemääräämisoikeuteen ja osallisuuteen liittyy keskeisenä kaikkia toimenpiteitä koskevan tiedon antaminen alaikäiselle ymmärrettävässä muodossa. Lapsi voi tarvita myös tukea oman mielipiteensä muodostamiseen. Lapsen kohtaamiseen sosiaali- ja terveydenhuollossa olisikin kiinnitettävä erityistä huomiota, jotta voidaan varmistua siitä, että lapsi on ymmärtänyt riittävän hyvin saamansa tiedon ja myös voinut itse vapaasti ilmaista mielipiteensä itseään koskevassa asiassaan. Erityistä huomiota tulee kiinnittää vammaisten lasten mahdollisuuteen ilmaista itseään. Lasten oikeudesta saada iän ja kehitystason mukaisesti tietoa, ilmaista mielipiteensä ja tulla kuulluksi tulee huolehtia kaikessa lainsääntötyössä.

Mitkä ovat tärkeimmät mielenterveyslain ja päihdehuoltolain tahdosta riippumattomaan hoitoon liittyvät uudistamistarpeet?

Samoin kuin päihde- ja mielenterveyspalveluita koskien, myös niihin liittyvään tahdosta riippumattomaan hoitoon liittyen vaikutukset muodostuvat keskeisimmillään lapsille itselleen ja heidän läheisilleen annettavasta tahdosta riippumattomasta hoidosta. Lapsen edun ensisijaisuus on keskeinen elementti myös tahdosta riippumatonta hoitoa uudistettaessa. Samoin kuin päihde- ja mielenterveyspalveluita koskevaan kysymykseen liittyvässä vastauksessa on todettu, niin myös tahdosta riippumattomassa hoidossa terveydenhuoltolain ja uuden sosiaalihuoltolain mukaiset velvoitteet lapsen tilanteen selvittämisestä ovat keskeisessä osassa.

Lasten päihdeongelmiin liittyvässä tahdosta riippumattomassa hoidossa sovelletaan vallitsevan käytännön mukaan lastensuojelulain mukaisia rajoitustoimenpiteitä. Kuten arviomuistiossa todetaan, lasten kohdalla lastensuojelulaissa tarkoitettu huostaanotto on ensisijainen toimenpide päihdehuoltolain mukaiseen hoitoon määräämiseen nähden, eikä päihdehuoltolain mukaista tahdosta riippumatonta hoitoa käytännössä ole toteutettu lasten kohdalla ollenkaan. Kun päihdehuoltolain mukaista tahdosta riippumatonta hoitoa käytetään hyvin vähän myös täysi-ikäisten hoidossa, on varmasti syytä pohtia tämän lainsäädännön tarpeellisuutta.

Kaiken kaikkiaan oikeusturvan kannalta on tärkeää, että tahdosta riippumatonta hoitoa ja rajoitustoimenpiteitä koskeva sääntely on riittävän täsmällistä ja tarkkarajaista. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat lastensuojelulain (417/2007) 11 luvun rajoitustoimenpiteitä koskevat säännökset. Ne on kirjattu lakiin tarkasti, niistä on jatkuvasti koulutusta, toimeenpanon ohjeistusta, oikeuskäytäntöä ja eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisuja, jotka ovat selkeyttäneet lain tulkintaa.

Kuten tahdosta riippumatonta hoitoa ja pakkotoimia koskevassa arviomuistiossa todetaan, lastensuojelussa työskennellään paljon mielenterveyden häiriöiden kanssa. Muistiossa todetaan myös, että ”lastensuojelulaitoksiin sijoitettujen nuorten psykiatrisessa hoidossa ei ole vakiintuneita hoitokäytäntöjä Suomessa. Lastenpsykiatrisen ja nuorisopsykiatrisen erikoissairaanhoidon sekä lastensuojelulaitosten laitoshoidon periaatteet määräytyvät eri pohjalta, eli toisaalta lääketieteellisen tarpeen, toisaalta kasvatuksellisten perusteiden tai alaikäisen olosuhteiden kautta. Se voi johtaa epäselvyyksiin kummankin tahon toimintavelvollisuuksista”. Tällaiset tilanteet tunnistetaan hyvin lastensuojelun käytännön työssä. Hankalimmiksi ovat osoittautuneet tilanteet, joissa lastensuojelun ja sijaishuollon keinot ja toimintamahdollisuudet ovat osoittautuneet riittämättömiksi lapsen hyvinvoinnin ja turvallisuuden takaamisessa, mutta joissa mielenterveyslain (14.12.1990/1116) 8 §:n mukaiseen alaikäisen tahdostaan riippumattomaan psykiatriseen hoitoon oikeuttavat edellytykset eivät täyty (mielisairaus tai muu vakava mielenterveyden häiriö). Lastensuojelulain mukainen erityinen huolenpito (417/2007, 71–73 §) on lastensuojelullisista keinoista viimesijaisin. Joissakin tilanteissa lastensuojelusta on siirtynyt lapsia hoidettaviksi myös mielenterveyslain nojalla toteutettavaan erityisen vaativahoitoisten lasten palveluihin EVA yksiköihin¹. Lastensuojelun Keskusliiton näkemyksen mukaan lasten ja nuorten psykiatrisen palveluiden ja lastensuojelun sijaishuollon välistä rajapintaa, niiden toimintamahdollisuuksia ja -velvollisuuksia varsinkin vastentahtoisissa tilanteissa on tarkasteltava siten, että lapsen tarpeiden mukainen palveluiden saaminen ei vaarannu missään kohtaa ja lapsen oikeusturva toteutuu.

Hallitusohjelma edellyttää ihmisoikeuksien toteutumisen vahvistamista. Itsemääräämisoikeutta koskeva lainsäädäntö muodostaa merkittävän osan sosiaalihuollon lainsäädännön kokonaisuudistusta. Siksi itsemääräämisoikeutta vahvistavan ja rajoitustoimenpiteiden käyttöä sääntelevän laajan lainsäädäntökokonaisuuden valmistelun jatkaminen on välttämätöntä. Itsemääräämistä koskevan lainsäädännön tulisi kuitenkin ensisijaisesti tukea ja vahvistaa osallisuutta, itsemääräämisoikeutta ja yhdenvertaisuutta. Vasta toissijaisesti tämän lainsäädännön tulisi mahdollistaa rajoitustoimenpiteet. Itsemääräämisoikeutta koskevan lainsäädännön valmistelussa tulisi tarkoin pohtia, miltä osin lakia olisi tarkoitus soveltaa alaikäisten kohdalla ja mikä sen suhde olisi esim. potilaslain ja sosiaalihuollon lainsäädännön alaikäistä koskeviin säännöksiin.

Myös vammaislainsäädännön uudistus on valmistelussa. Keskusliitto korostaa, ettei tahdosta riippumattoman hoidon ja rajoitustoimenpiteiden säännöksiä tule kirjata lakiin vammaisuuden perusteella järjestettävistä erityispalveluista.

Huomiot mahdollisista muista uudistamistarpeista, joita arviomuistioihin ei ole sisällytetty.

TYHJÄ

Muita huomioita:

Lastensuojelun Keskusliitto pitää erityisen tärkeänä, että lainsäädännön uudistamisessa kiinnitetään huomiota myös lainsäädännön toimeenpanoon liittyviin kysymyksiin. Toimeenpanossa tulee kiinnittää huomiota säädöstä selkeyttävään ohjaukseen, tiedottamiseen ja neuvontaan sekä turvata näihin riittävät resurssit.

Mielenterveys- ja päihdepalveluita kehitettäessä on syytä muistaa yhdenvertaisuuden kannalta, että mielenterveys- ja päihdepalvelut kuuluvat myös vammaisille henkilöille. Mielenterveyslain ja päihdehuoltolain palveluihin liittyvässä arviomuistiossa todetaan, että lakien uudistamisella pyritään edistämään yhdenvertaista mielenterveys- ja päihdetyön ja palvelujen saatavuutta ja saavutettavuutta, mikä on tärkeä tavoite vammaisten henkilöiden osalta.

Esivalmistelussa on keskusteltu useista vaihtoehdoista mielenterveyslain ja päihdehuoltolain uudistamiseksi. Yksi vaihtoehto olisi uudistaa mielenterveyslaki ja päihdehuoltolaki säilyttäen molemmat erillisinä lakeina. Toinen vaihtoehto olisi yhdistää mielenterveys- ja päihdehuoltolaki niin, että uusittu säädös sisältää myös tahdosta riippumatonta hoitoa koskevat säännökset. Kansalliset mielenterveys- ja päihdetyön linjaukset (Mieli-suunnitelma) suosittavat mielenterveys- ja päihdetyön kehittämistä yhdessä. Kolmas vaihtoehto olisi siirtää tahdosta riippumatonta hoitoa koskevat säännökset muuhun asiakkaiden ja potilaiden asemaa ja itsemääräämisoikeutta koskevaan lainsäädäntöön, jolloin mielenterveys- ja päihdehuoltolait jäisivät mahdollisesti tarpeettomiksi. Tämän vaihtoehdon valitseminen edellyttäisi terveydenhuoltolain, sosiaalihuoltolain ja vammaisten palveluja koskevan lainsäädännön (laki vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista, 380/1987) täydentämistä niin, että niiden kautta pystytään takaamaan riittävällä tavalla mielenterveys- ja päihdetyö ja mielenterveys- ja päihdeasiakkaiden sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut.

Mitä vaihtoehtoa kannatatte: (valinta vaihtoehdoista a-d)
a. erilliset mielenterveyslaki ja päihdehuoltolaki
b. mielenterveyslain ja päihdehuoltolain yhdistäminen
c. nykyisin mielenterveyslaissa ja päihdehuoltolaissa olevat säännökset siirretään muuhun lainsäädäntöön
d. ei kantaa

B

Jos kannatitte jotakin edellisistä vaihtoehdoista a-c, perustelkaa tähän, miksi ko. vaihtoehto olisi paras.

Lastensuojelun Keskusliitto puoltaa mielenterveyslain ja päihdehuoltolain yhdistämistä osana sujuvan palveluintegraation luomista. Lakien yhdistämisessä on pyrittävä luomaan yhtenäinen säädöspohja mielenterveys- ja päihdepalveluiden itsemääräämisoikeutta rajoittaviin tahdonvastaisiin toimenpiteisiin. Lastensuojelun itsemääräysoikeutta rajoittavat toimenpiteet on kuitenkin syytä säilyttää lastensuojelulaissa.

Palveluintegraatiossa lainsäädännön yhdistäminen on vain yksi osa ja on erittäin tärkeää, että palvelurakenne takaa todellisen palveluiden joustavuuden ja raja-aidattomuuden. Suurten palvelurakenneuudistusten aikana on syytä arvioida lainsäädäntömuutoksen ajoitusta sopivaksi rakenneuudistusten kanssa. Integraatiossa on huolehdittava, että sosiaalipalvelut tulevat huomioiduiksi täysimääräisesti terveyspalveluiden rinnalla, niin että yhteistyö eri toimialojen välillä muodostuu aidosti tasavertaisesta yhteistyöstä. Sekä lainsäädännön että palvelurakenteen integroimisen tulee tähdätä ennaltaehkäisevien ja matalan kynnyksen palveluiden kehittämiseen, joskaan tämä ei saa tapahtua korjaavien palveluiden tason kustannuksella.

Tiivistäkää lausunnon keskeisin sisältö tähän vapaamuotoisesti (enintään 1/4 sivua). Tiivistelmä tullaan liittämään sellaisenaan lausuntoyhteenvetoon.

Lastensuojelun Keskusliitto haluaa korostaa päihde- ja mielenterveyspalveluiden lapsivaikutusten arviointia. Lisäksi lasten oikeuksien toteutumisen kannalta on erittäin tärkeää, että kaikessa sosiaali- ja terveydenhuollon työssä otetaan ensisijaisena huomioon lapsen etu myös silloin, kun lapsi ei itse ole suoraan palveluiden kohteena vaan esimerkiksi hänen vanhempansa. Käytännössä lasten sekä päihde- että mielenterveysongelmia hoidetaan usein lastensuojelussa. Rajanvetoa sen suhteen mitkä asiat kuuluvat lastensuojelun ja mitkä psykiatrian piiriin käydään jatkuvasti ja tämä vaatii ehdottomasti kansallisen tason selkeyttämistä mahdollisesti myös lainsäädännön keinoin.

Lastensuojelun Keskusliitto puoltaa mielenterveyslain ja päihdehuoltolain yhdistämistä osana sujuvan palveluintegraation luomista. Lakien yhdistämisessä on pyrittävä luomaan yhtenäinen säädöspohja mielenterveys- ja päihdepalveluiden itsemääräämisoikeutta rajoittaviin tahdonvastaisiin toimenpiteisiin. Lastensuojelun itsemääräysoikeutta rajoittavat toimenpiteet on kuitenkin syytä säilyttää lastensuojelulaissa. Palveluintegraatiossa lainsäädännön yhdistäminen on vain yksi osa ja on erittäin tärkeää, että palvelurakenne takaa todellisen palveluiden joustavuuden ja raja-aidattomuuden. Sekä lainsäädännön että palvelurakenteen integroimisen tulee tähdätä ennaltaehkäisevien ja matalan kynnyksen palveluiden kehittämiseen, joskaan tämä ei saa tapahtua korjaavien palveluiden tason kustannuksella.

¹ 1 Ks. lastensuojelulain nojalla toteutettavasta erityisestä huolenpidosta ja mielenterveyslain nojalla toteutettavista palveluista Kekoni & Kitinoja & Pösö (2008) Erityinen huolenpito koulukodeissa. Helsinki: THL.