Siirry sisältöön

Pelkkä palvelu ei vielä takaa lapselle hyviä kasvuoloja

Moni Suomessa on varmasti kuullut sanonnan ”koulu opettaa, koti kasvattaa”. Viesti on selvä. Kotikasvatus ei kuulu opetustoimelle. Suomessa tuskin kukaan haluaakaan, että opettajien tai varhaiskasvattajien työtä tekisivät vanhemmat. Nykytiedon valossa opettajien ja varhaiskasvattajien tulisi kuitenkin yhä enemmän ymmärtää luokassa tai varhaiskasvatusryhmässä olevien lasten kotiolojen merkitys lasten hyvinvoinnille. Keskeisiä kysymyksiä ovat: miten lapsen minäkuvaa, hyvinvointia ja oppimista tuetaan kotona? Onko lapsen lähiyhteisö kannustava ja energinen vai onko jaksaminen välillä koetuksella?

ITLAn ”Lapset, nuoret ja perheet satavuotiaassa Suomessa” -tutkimus ja -vaikuttamisohjelma on nostanut esille tarpeen luoda kansallinen vanhemmuuden tuen ohjelma seuraavalle sadalle vuodelle. Vanhemmuuden tuen ohjelman tavoitteena on tarjota koulussa, varhaiskasvatuksessa tai neuvolassa toimiville ammattilaisille konkreettisia, näyttöön perustuvia menetelmiä sekä säännöllistä koulutusta ja apua lasten kasvuolojen tukemiseksi. Tätä työtä ITLA on aloittanut osana Kasvun tuki -ohjelmaansa, joka on toteutettu yhteistyössä Suomen Mielenterveysseuran kanssa, Lastensuojelun Keskusliiton sekä osin Onni ja Helmi Karttusen rahoittamana. Tehtyä pohjatyötä on nyt tarjottu sosiaali- ja terveysministeriön hallinnoimalle lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmalle näyttöön perustuvan muutostyön kehittämisen tueksi. Tavoitteena on systemaattinen ja pitkäjänteinen työ, jossa vanhemmuuden tuen interventioiden tarjonta perustuisi jatkossa pysyvään kansalliseen rakenteeseen. Rakenteen puitteissa interventioita tulisi arvioida ja niiden kiinnittymistä käytäntöihin seurata, jotta kouluihin, varhaiskasvatukseen tai muihin lasten keskeisiin arjen areenoihin olisi mahdollista tarjota ajantasaista implementaation tukea.

Palvelun olemassaolo itsessään ei riitä

Vuonna 2013 Jorma Sipilältä ja Eeva Österbackalta ilmestyi raportti ”Enemmän ongelmien ehkäisyä, vähemmän korjailua”.  Tässä valtiovarainministeriön tilaamassa raportissa kaksikko perkaa reunaehtoja, joilla lapsiperheiden tarpeisiin olisi mahdollista vastata entistä tehokkaammin. Heidän mielestään suomalaisessa lapsi- ja perhepolitiikan tavoitteenasettelussa ei itse asiassa piile suurta ongelmaa. Julkisen politiikan tavoite Suomessa on yksiselitteinen: lasten kasvuoloja on tuettava sopusoinnussa YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen periaatteiden kanssa.  Ongelmallisena he pitävät sitä, että tämä tavoite yhä suuremmassa määrin luo paineita ennaltaehkäisevien palveluiden suuntaan. Raporttia lukiessa piirtyy kuva siitä, että ennaltaehkäisevien palveluiden valmius tunnistaa ja tarjota apua lapsiperheille oli vielä raporttia kirjoittaessa ns. ”vaiheessa”. Kirjoittajat viestivät, että lasten kasvuoloja eivät tue palvelu itsessään vaan se miten lasten kasvuoloihin onnistutaan vaikuttamaan.

ITLAn esille nostama tarve kansalliselle vanhemmuuden tuen ohjelmalle lähtee samoista ajatuksista: palvelun tarjonta ei vielä itsessään kerro miten tavoitteet parantaa lapsen kasvuoloja toteutuvat. Selvää on, että pelkällä painopisteen siirtymisellä kohti ennaltaehkäiseviä palveluita ei automaattisesti saada enemmän hyötyä perheille. Tähän tarvitaan kulttuurin muutos peruspalveluiden työskentelyssä perheiden kanssa.

Vanhemmuutta tukemalla kohti tasa-arvoisempaa lapsuutta

Nobelisti James Heckman on painottanut vanhempien merkitystä lasten eriarvoisuuden taustalla. Hän on todennut, että lasten kognitiivisissa ja ei-kognitiivisissa kyvyissä on suuria eroja ja ne liittyvät vanhempien ominaisuuksiin ja lapsen saamaan kasvatukseen. Lasten kyvyt ovat myös yhteydessä heidän sosioekonomiseen asemaansa. Erot lasten kyvyissä näkyvät ja lujittuvat varhain, jo ennen kouluikää. Peruspalveluissa ei siis jatkossa voida tehdä työtä ilman aktiivisempaa yhteistyötä perheiden kanssa. Kuten YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 18. artiklassa todetaan, vanhempien tukeminen heidän kasvatustehtävässään on julkinen tehtävä.

Seuraavan itsenäisen vuosisadan aikana olisi uskallettava rohkeasti edistää sellaisia toimia, joista on positiivista näyttöä lasten kasvuolojen osalta. Toimia, joista ei ole tarpeeksi tietoa, ei tulisi levittää. Näin saatamme päästä tilanteeseen, jossa palvelut eivät määritä lasten tarpeita vaan jossa lapsen oikeuksien toteutus jokaisen lapsen kohdalla määrittää toimien reunaehdot.

 

Kirjoittaja Petra Kouvonen toimii ohjelmajohtajana Itsenäisyyden juhlavuoden lastenrahaston säätiössä (ITLA)

Kommentit

Tällä artikkelilla ei ole yhtään kommenttia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *