Esimerkit naapurimaista kannustavat panostamaan perhehoitoon

Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot on totuttu näkemään yhtenäisenä kokonaisuutena sosiaaliturvan ja sosiaalihuollon osalta. Todellisuudessa kuitenkin palveluiden, esimerkiksi lastensuojelun ja sijaishuollon, järjestäminen eroaa toisistaan merkittävästikin. Maiden järjestelmät rakentuvat erilaisista historiallisista poluista, poliittisista valinnoista ja kulttuurisista painotuksista. Esimerkiksi erilaisten tilastointitapojen vuoksi suora vertailu eri maiden välillä on vaikeaa ja yhtenäistä tietopohjaa ei ole helppo muodostaa. Silti saatavilla oleva, englanninkielinen tutkimus avaa kiinnostavia ikkunoita siihen, miten naapurimaat ovat kehittäneet lastensuojelun perhehoitoa. Näistä on mahdollista ammentaa ajateltavaa myös Suomeen.

Julkaisimme maaliskuussa 2026 Tutkimuksesta tiiviisti -raportin (julkari.fi), johon kokosimme saatavilla olleista englanninkielisistä tutkimuksista ja kansallisista lähteistä maakohtaisia lastensuojelun perhehoidon tilannekuvia. Koontimme on kuitenkin pistemäinen ja epätasainen. Maiden välinen vertailu on erittäin haastavaa johtuen palvelujärjestelmien erilaisista periaatteista, käytännöistä ja resursseista sekä tilastojen rakenteellisista ja tukinnallisista eroista. Esimerkiksi lastensuojelun kustannuksia on olemassa olevien raporttien varassa mahdotonta vertailla, sillä teksteissä ei eritellä tarkasti, millaisia sosiaalihuollon ja lapsia koskevien hyvinvointijärjestelmien palveluita kustannuslaskelmiin on sisällytetty. Naapureidemme kehitys- ja tutkimustyön raportit avaavat kuitenkin mielenkiintoisia näkökulmia, jotka on tärkeää ottaa myös suomalaisessa kehittämistyössä huomioon.

Viimeaikaisissa keskusteluissa Norja on nostettu esiin perhehoidon kehittämisen mallimaana. Sama havainto korostui tarkastelussamme, vaikka norjalaiset kollegat ovat myös kriittisiä järjestelmäänsä kohtaan. Norjaa ei pidä tarkastella kritiikittömästi, mutta maan perhehoidon johdonmukaisesta kehittämisestä on opittavaa. Norjan järjestelmä näyttäytyy Suomea ennakoivampana sekä lasten läheisverkostoa vahvemmin huomioon ottavana, mikä näkyy muun muassa korkeina perhehoito- ja läheissijoituslukuina sijaishuollon osalta. Lisäksi perhehoitajien taloudellinen kompensaatio on monipuolisempaa. Norja erottuu myös vahvalla valtakunnallisella ohjauksella, alueellisella tuella ja paikallisella työllä, joihin tukeutuen sijaisperheille tarjotaan koulutusta ja tarpeenmukaista apua. Näin sijoitusten katkeamista on voitu ehkäistä sekä mahdollistettu myös erityisen haastavissa tilanteissa olevien lasten ja nuorten perhehoitosijoituksia.

Myös Ruotsilla on omat pitkät perinteet perhehoidon suhteen. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana maassa on kiinnitetty huomiota laitossijoitusten määrän suhteelliseen vähentämiseen ja perhehoitosijoitusten lisäämiseen. Tanskalla puolestaan on Suomen tapaan vahva laitossijoitusten historia, mutta sielläkin on esitelty strategioita perhehoidon suhteellisen määrän lisäämiseksi. Tanskassa perhehoitajilta vaaditaan lastensuojelun laitostoimijoiden tapaan vuosittain vahvistettavaa lupaa. Kiinnostavaa pistemäistä tietoa on myös läheissijoitusten varovainen käyttö, johon vaikuttaa työntekijöiden kynnys puuttua perheen sisäisiin suhteisiin. Aihetta tutkitaan parhaillaan myös Suomessa.

Pitkäjänteinen ja rakenteellinen työ tuottaa tuloksia

Vaikka Pohjoismailla on yhteneväisiä arvoja ja lapsen oikeuksien sopimukseen perustuva lainsäädäntöpohja, käytännön ratkaisut poikkeavat toisistaan. Norjassa ja Ruotsissa on vuosien ajan vahvistettu tukirakenteita ja panostettu ehkäiseviin palveluihin. Suomessa perhehoitoa on tutkittu ja kehitetty, mutta pistemäisemmin. Kuitenkin myös Suomen lainsäädäntö ohjaa perhehoidon valitsemiseen ensisijaiseksi sijaishuollon muodoksi, mikäli se on lapsen edun mukaista. Tanskassa tutkimuslähteiden perusteella painottuvat valvonta ja asiantuntijuus. Myös Suomessa perhehoidon valvonnasta ja sen yhdenmukaistamisen tarpeista on keskusteltu erityisesti osana lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän toteuttamaa lapsikohtaista valvontaa.

Vaikka blogimme perustana oleva kooste antaa rajatun näkymän Pohjoismaiden perhehoitoon, se osoittaa selvästi pitkäjänteisen ja rakenteellisen työn tuloksellisuuden. Perhehoidon laadun vahvistaminen ja sijaishuollon painopisteen muuttaminen perhehoitoon vaatii sekä lainsäädännöllisiä tarkennuksia että käytännön tukirakenteiden vahvistamista.

Suomessa ollaan monessa asiassa oikealla tiellä – meillä on tuntuvasti sijaishuoltoa koskevaa osaamista ja vahva lasten oikeuksien turvaamiseen nojaava toiminnallinen perusta. Kehitystyössä tarvitaan kuitenkin vahvaa tutkimustietoa, selkeää yhteistä suuntaa, tavoitteiden määrittelyä, kansallista ja alueellista koordinaatiota sekä riittäviä resursseja. Tämä työ ei tapahdu ilman selkeästi koordinoitua prosessia sekä lastensuojelun kokonaisuuden tarkastelua.

Toivomme lisää näkymiä, keskustelua ja päätöksiä siitä, millaisin pyrkimyksin, perusteluin ja käytännöin sijaishuoltoa aiotaan kehittää niin kansallisella tasolla kuin ensiaskeilta ottavilla hyvinvointialueillamme.

Kirjoittajat

Laura Holmi, erityisasiantuntija, Lastensuojelun Keskusliitto
Minna Niemi, erikoistutkija, THL
Johanna Hedman, kehittämispäällikkö ja tiimipäällikkö, THL
Tiina Lehto-Lundén, Principal Research Scientist, HAMK