Hyppää sisältöön

Miltä vanhemmasta tuntuu, kun tietojen ja lapsen sijainti on tuntematon

Lastensuojelu
Blogit
23.5.2024
Miltä vanhemmasta tuntuu, kun tietojen ja lapsen sijainti on tuntematon

Pikkujuttuja-sarjassa nostetaan esiin vanhempien kokemusta lastensuojelussa. Kirjoitukset kuvaavat tunnelmia, hetkiä ja yksityiskohtia helposti lähestyttävällä tavalla. Tässä osassa Aino kuvaa sitä, miltä tuntuu, kun tieto, kohtaamistaidot - ja lapsi - on hukassa? “Kyllä sen siellä pitäisi olla”, kirjauksen kannassa ja lapsen laitoksessa, mutta entä kun ei ole.

Miltä tuntuu, kun otan vastaan sovitusti joka viikkoista kuulumissoittoa erityisen tason laitoksesta, kun vastauksena on toistuvasti “Odotas, olin just viikon poissa, katson täältä kirjauksista”?

Miltä tuntuu, kun puhelimessa on siis alituiseen vaihtuva ohjaaja, joka ei ole perehtynyt sovittuun, ei tunnu olevan tietoinen siitä, mistä vanhempi on toistuvasti toivonut saavansa tietoa, eikä tiedä “mistään mitään”. Vaikka olemme juuri verkostopalaverissa hyvin selkeästi sopineet, että laitoksen viikkopalaverissa käydään aina kuulumiset niin kouluasioista, terveydenhoidosta lääkeasioineen, päihdekäytön tilanteesta kuin päivittäisestä arjestakin iloineen ja suruineen. Kun on toivonut voivansa jotenkin edes pitää pientä osuutta äitiydestä elossa, vaikka on joutunut antamaan lapsensa haastavan käytöksen vuoksi laitokseen.  

“Miten sen nuorisopolin tapaamisen kanssa meni?” “Ah, en nyt kyllä tuohon osaa sanoa, kun oli eri ihminen täällä, kun siitä on viimeksi juteltu. Katson kirjauksista. Joo, ei täällä ole mitään”. “No, voitko ottaa selvää?” ”Joo, mä selvitän.”

Seuraavassa viikkopuhelussa on taas uusi ihminen, eikä asiaa ole selvitetty. Ehkä hänkin oli lomalla. 

Miltä tuntuu, kun tiedustelen omaohjaajalta erikoislääkärikäynnin yhteenvetoa ja suosituksia ja pohdin, onko jotain, mitä voisin itse tehdä tai kertoa tilanteessa auttaakseni. “Katsotko Kannasta? Kyllä ne siellä pitäisi olla”. Katson. Ei ole.  

Yksityisten laitosten lääkäreiltä tulevat yhteenvedot eivät välttämättä näy Kanta-palvelussa. Epätietoisuus siitä, mikä näkyy, mikä ei ja mihin mitäkin on kirjattu, on kouriintuntuvaa. Soitan taas uudestaan laitokseen. “Löytyisikö teidän kirjauksistanne jotain tietoa käynnistä?” ”Ei löydy”. Henkilö, joka oli mukana tapaamisella ja osaisi kertoa, on työvuorossa vasta ensi viikolla.  

Miltä tuntuu soittaa sosiaalityöntekijälle keskeltä pahimpia pelkoja lapsen hatkattua taas jonnekin toiseen kaupunkiin, todennäköisimmin roikkumaan huumekämpissä ja yliannostamaan itsekin, kun vastauksena kysymykseen “mitä voimme tehdä nyt yhdessä?” vastaus on: “Ai, en tiennytkään, että on taas hatkassa. Pitääpä soittaa laitokseen. Palaamme asiaan”.

Tältä tuntuu:  

Vihaiselta. Koetan kuitenkin nieleskellä harmini ja koettaa pitää hermoni kurissa, tehdä kaikki ollakseni räjähtämättä – vaikka huoli ja joskus jopa paniikki on suuri, ja olen odottanut puhelua koko viikon kuin kuuta nousevaa. Koetan muistaa, että rakastan lastani, vaikka viha siitä, että hän taas aiheuttaa huolta meinaa hukuttaa rakkauden alleen.  

Pettyneeltä. Miten ammattilaiset eivät taaskaan pitäneet kiinni yhteisesti sovitusta? Miten me voimme aikuisina opettaa nuorelle systemaattisia toimintatapoja, jos edes ammattilaiset eivät siihen pysty?  

Hämmentyneeltä. Miten ihmeessä tieto voi olla niin pirstaleina eri kirjausjärjestelmissä, ettei edes ammattilainen – saati sitten minä vanhempi – pysy kärryillä siitä, missä mitäkin on.  

Surulliselta. Taaskaan kukaan ei kysynyt, mitä minulle kuuluu, miten minä jaksan. Sanonut, että ollaan täällä auttamassa. Lapseni tuskin edes välittää.  

Uupuneelta. Saisinpa joskus nukkua rauhassa. Saisinpa olla selvittelemättä kaikkea kaikkien kanssa, koko ajan.   

Minä en äitinä ole saanut lomaa huolestani neljään vuoteen. En ole saanut nukkua rauhallisia yöunia, ilman painajaisia lapsen mahdollisista hautajaisista. En ole päässyt viikonlopun viettoon lapseni etsinnöiltä. Enkä varsinkaan ole voinut todeta, että “luenkin täältä selkeistä kirjauksista, mitä lapselleni kuuluu”. Tuskin olen voinut kertoa kenellekään, että minun – tavallisen perheen äidin – lapsi on laitoksessa, tarvitsee erityisiä palveluita ja vaikka niitä on tarjottu, on hatkannut pois niiden ääreltä.  

Tuntuu – yksinäiseltä.  

Kirjoittaja:

Aino

Sarjan kirjoittajat pitävät huolta siitä, vanhempien kokemusääni ei jää kuulematta SOILA-koordinaatiohankkeen toiminnassa.


Sosiaaliset innovaatiot lastensuojelussa eli SOILA-koordinaatiohanke on Euroopan sosiaalirahaston pluskauden osarahoittama.

Euroopan Unionin osarahoittama -logo.

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sulje