Sulkevatko pysyvyys ja perheen jälleenyhdistäminen toisensa pois lastensuojelussa? 

Lastensuojelulaki on uudistumassa tällä hallituskaudella – nyt on siis oikea hetki kysyä, mahtuuko samaan lakiin pysyvyyden turvaaminen ja perheen jälleenyhdistäminen? 

Suomalaisen lastensuojelun perusperiaate on että, vanhemmalla on ensisijainen vastuu lapsestaan, ja yhteiskunnan tehtävä on tukea tätä tehtävää. Mikäli lapsi joudutaan sijoittamaan kodin ulkopuolelle, tavoitteena on aina perheen jälleenyhdistäminen. Tämä linjaus on yhteinen pohjoismaille. 

Suomessa kuitenkin puuttuu lainsäädännöstä pysyvyyssuunnittelu. Adoptiolainsäädäntö on erillinen, eikä sitä nähdä osana lastensuojelun keinovalikoimaa. Tämä erottaa meidät esimerkiksi Norjasta, jossa sekä perheen jälleenyhdistäminen että pysyvyyssuunnittelu – mukaan lukien mahdollisuus pysyvään huostaanottoon tai adoptioon – ovat osa samaa lainsäädäntöä.

Huhtasen ja Pösön (2025) tuoreessa artikkelissa tarkastellaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) tuomioiden suhdetta meidän lainsäädäntöömme ja käytäntöihin. Suomi on sitoutunut kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, ja perus- sekä ihmisoikeudet on sisällytetty myös lastensuojelulakiin. Ennen vuoden 2007 lastensuojelulain uudistusta lastensuojeluun liittyvät Suomea koskevat EIT ratkaisut olivat liittyneet sijoitusten kestoon ja huostaanoton lopettamiseen. Näiden seurauksena vuoden 2007 lakiuudistus toi mukanaan tärkeitä muutoksia, kuten vuosittaisen sijoituksen arvioinnin ja yhteydenpidon rajoitusten tarkemman sääntelyn. Tämän jälkeen Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) ei ole antanut Suomelle uusia langettavia tuomioita lastensuojelun osalta. 

Huhtasen ja Pösön (2025) mukaan pintapuolisesti näyttää siis hyvältä. Tarkemmin katsottuna herää kysymys, onko lapsen oikeus pysyvyyteen jäänyt taka-alalle?  Sandberg (2025) muistuttaa, että huostaanottotilanteissa vanhemman ja lapsen edut eivät aina kulje käsi kädessä. Vanhemmuus ei ole aina riittävää, ja joskus lapsen suojeleminen vaatii pysyvämpiä ratkaisuja. 

Suomi on saanut YK:n lapsen oikeuksien komitealta huomautuksen toistuvien sijoituksien kasvavasta määrästä. Teini-ikäisten kiireelliset sijoitukset ovat lisääntyneet, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että kiireellisesti sijoitettujen vauvojen ja taaperoiden määrä on kasvanut 2000-luvun aikana (THL 2024). Marraskuussa 13.11.2025 oli Pesäpuu ry:n Pikkutiikerit-hankkeen (pesapuu.fi) päätöswebinaari. Hanke on tehnyt näkyväksi esimerkiksi pienten lasten (0–2-vuotiaat) erityiset tarpeet sijaishuollossa. Hankkeen kautta on tullut näkyväksi, että joillain pienillä lapsilla saattaa olla jopa kymmenisen sijoitusta ensimmäisten elinvuosiensa aikana. Tämä ei ole lapsen etu – se on järjestelmän epäonnistuminen. Lapsen oikeuksien tulisi painaa enemmän kuin vanhemman oikeudet silloin, kun nämä ovat ristiriidassa. Päätöswebinaarin puheenvuoroissa esitettiinkin, että aivan pienet lapset tulisi huomioida yksilöllisesti, mutta omana erityisenä ryhmänä lastensuojelussa ja etenkin sijaishuollon ratkaisuissa. 0–2-vuotiaiden erityinen haavoittuvuus ja suojelun tarve tulisi arvioida kehitystietoisuuden valossa. 

Suomessa perhehoitoon päätyvien lasten sijoitukset ovat yleensä pitkiä, vaikka niitä arvioidaan toistuvasti. Suomessa ei tunnisteta pysyviä sijoituksia lainsäädännössä, mikä tarkoittaa, että lasten elämä on arvioitavana vuosittain – vaikka edellytyksiä jälleenyhdistämiselle ei olisi ja vaikka lapset olisivat olleet samassa perhehoitopaikassa vuosia. Tämä voi horjuttaa lapsen kokemusta jatkuvuudesta ja kuulumisesta. Lapset voivat elää koko lapsuutensa ”tilapäisesti” sijoitettuina. Tämä ei tue lapsen oikeutta pysyvyyteen, joka koostuu oikeudellisesta, asuinpaikkaan liittyvästä ja ihmissuhteiden jatkuvuudesta.  

Tässä kohtaa nousee kysymys, miksi suomalaisessa lastensuojelulaissa ei voisi olla tilaa molemmille – sekä perheen jälleenyhdistämiselle että pysyvyyssuunnittelulle? Lapsella tulisi olla oikeus sekä yhteyteen läheisiinsä että pysyvään, turvalliseen kasvuympäristöön. 

Pysyvyydellä tarkoitan tässä sitä, että tietyn määräajan jälkeen arvioitaisiin realistisesti, onko jälleenyhdistäminen enää lapsen edun mukaista. Jos ei ole, tulisi lapselle mahdollistaa kiinnittyminen ja juurtuminen perhehoitopaikkaansa ilman jatkuvaa epävarmuutta. Tämä vaatisi, että vanhemmille tarjotaan riittävä tuki ja kuntoutus mahdollisimman varhaisessa vaiheessa – ja että heidän edistymistään arvioidaan systemaattisesti. 

Vaikka haastan pohtimaan aihetta, en kannata pysyvää sijoittamista tai adoptioiden lisäämistä isossa kuvassa. Edelleen perheiden varhainen ja riittävä tuki ja sijoitettujen lasten jälleenyhdistäminen tulisi olla ensisijaista. Pysyvä huostaanotto koskisi vain hyvin pientä osaa lapsista, mutta haluan haastaa pohtimaan, miksi emme voisi rakentaa lakia, jossa lapsen oikeus pysyvyyteen ja ihmissuhteiden jatkuvuuteen kulkee rinnakkain perheen jälleenyhdistämisen tavoitteen kanssa? Miksi muissa maissa tämä on mahdollista, mutta meillä ei? 

Huhtasen ja Pösön (2025) mukaan EIT:n tuomiot ovat vaikuttaneet Suomen lainsäädäntöön, mutta samalla ne ovat saattaneet vahvistaa varovaisuutta pysyvien ratkaisujen suhteen. Jos perhe-elämän suoja ymmärretään vain biologisen perheen näkökulmasta, voi kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien lasten etu jäädä varjoon. Lapsen tulee voida pitää yhteyttä tärkeisiin läheisiinsä, oli hän sijoitettu tai ei. Hänen tulisi voida säilyttää siteet myös perhehoitajiin ja muihin tärkeisiin aikuisiin, vaikka palaisikin perheensä luo. Lainsäädännön tulisi tukea tätä kokonaisvaltaista, lapsen etua painottavaa ajattelua. 

Kysynkin, voimmeko rakentaa lastensuojelulain, joka turvaa sekä perheen jälleenyhdistämisen että lapsen oikeuden pysyvyyteen ja turvallisiin ihmissuhteisiin? Lapsen etu ei ole mustavalkoinen – siksi lainsäädännönkin tulisi olla joustava ja lapsilähtöinen.