Keskustelu sijaishuollon kilpailutuksesta kaipaa tarkkuutta ja monipuolisempia näkökulmia

Keskustelu yritystoiminnasta lastensuojelussa on pysynyt viime aikoina pinnalla. Viimeksi debatti virisi Ylen uutisoitua lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan ehdotuksesta säätää laki, joka estäisi taloudellisen voiton tavoittelun sijaishuollossa. Sijaishuollon palveluita tuottaa hyvin moninainen joukko.

Yksityisiä toimijoita on ollut sijaishuollon historiassa pitkään

Sijaishuollossa puututaan lasten ja perheiden yksityisyyteen merkittävällä ja hyvin konkreettisella tavalla. Sijaishuollon tarve on keskittynyt pääosin suurten kaupunkien alueille ja nämä kaupungit käyttävät sijaishuoltopalvelujen hankintaan merkittäviä summia verovaroin kerättyä rahaa. Näistä syistä on tärkeää, että sijaishuollon hankinnoista käydään keskustelua.

Julkinen viranomainen ottaa vastuulleen lapsen hoidon ja kasvatuksen järjestämisen eikä ole yhdentekevää, miten tämä vaativa tehtävä toteutetaan. Tavoitteena tulee olla, että lapsi saa tarpeitaan vastaavan ja laadultaan parhaan mahdollisen sijaishuollon. Kunnat ovat palvelujen hankinnassa kiinnittäneet viime vuosina entistä enemmän huomiota myös palvelujen vaikuttavuuteen. Myös palveluntuottajat ovat kehittäneet eri tyyppisiä palvelun vaikuttavuuden työkaluja toimintansa arviointiin.

Sijaishuoltopalveluiden kilpailuttaminen on vakiintunut tavanomaiseksi käytännöksi vuosituhannen vaihteen jälkeen. Vaikka yksityisillä toimijoilla on ollut merkittävä asema suomalaisessa sijaishuollon historiassa pitkään, on viimeaikainen kehitys tuonut sijaishuollon järjestämiseen uusia ulottuvuuksia. Kysymys taloudellisen voiton tavoittelusta on niistä yksi. Kärjistäen se tarkoittaa, että for-profit –ajattelu on tullut vahvasti mukaan perinteisen järjestölähtöisen non-profit –toimintaperiaatteen rinnalle. Samalla palveluiden tuottajien repertuaari on laajentunut järjestöistä monikansallisiin yrityksiin. Vaikka isot toimijat valtaavat alaa ja syövät pieniä toimijoita, on palveluiden tuottajien joukossa edelleen myös järjestötoimijoita.

Oma tuotanto ja ostopalvelut sijaishuollossa

Ylen uutisessa Familar Oy:n toiminnanjohtaja Harri Pomell sanoo: ”Yksityiset tuottajat tuottavat nyt noin 25 prosenttia sijaishuollon hoitovuorokausista. Peräti 75 prosenttia toteutuu kunnan palveluna tai sijaisperheissä”. Näin tarkasteltuna yksityisten toimijoiden osuus sijaishuollossa näyttää pieneltä, mutta Pomellin väite kaipaa hieman tarkempaa tarkastelua. Jutussa ei viitata, mihin luvut perustuvat, joten käytämme tässä tapauksessa 6 suurimman kaupungin (Helsinki, Espoo, Vantaa, Turku, Tampere ja Oulu eli ns. Kuusikko-kunnat) lastensuojelutilastoja.

Sijaishuollon palvelujen hankintaan on eri vaihtoehtoja. Kunta järjestää sijaishuollon itse tai ostaa palvelun valtiolta, toiselta kunnalta tai julkiselta tai yksityiseltä yritykseltä. Sijaishuollosta puhuttaessa on tärkeää muistaa se, että sijaishuoltopalvelut ovat monimuotoisia. Ensinnäkin perhehoitopalvelut sisältävät niin toimeksiantosuhteisen kuin ammatillisen perhehoidon, jotka ovat luonteeltaan ja toteuttamisperiaatteiltaan osin erilaiset.  Toiseksi sijaishuollon laitoshoito kattaa ns. perinteisen lastenkoti- ja koulukotitoiminnan sekä erilaisia variaatioita vaativasta ja johonkin osaamisalueeseen erikoistuneesta laitoshoidosta. Myös perhehoidon muotoihin on erityisesti ostopalveluna muotoutunut vahvan tuen ja kevyemmän tuen perhehoidon palvelua. Kolmanneksi sijaishuolto on ajalliselta kestoltaan lyhyt- tai pitkäaikaista.

Kuusikko-kuntien lastensuojelutilastojen perusteella näissä kuudessa kaupungissa kertyi vuonna 2016 yhteensä 1 342 327 sijaishuollon hoitovuorokautta. Näistä laitoshoidon osuus on 39 %, ammatillisten perhekotien 7 % ja sijaisperheiden 54 %. Perhehoidon sijoitusten osuus on vuoden 2012 lakimuutoksen  jälkeen Kuusikko-kunnissa lähtenyt pääsääntöisesti kasvamaan, mutta erot kaupunkien välillä ovat suuret. Oulussa hoitovuorokausista joka neljäs tuli laitoshoidosta, Turussa osuus on hieman yli puolet.

Alla olevasta kaaviosta näet, miten sijaishuollon hoitovuorokaudet jakaantuvat kunnan omana tuotantona ja ostopalveluina järjestettynä. Kuusikko-kunnissa ostopalveluiden osuus sijaishuollon vuorokausista on kolmannes, mutta tilasto ei erittele, onko palvelu ostettu yrityksiltä, valtiolta tai toiselta kunnalta. Laitoshoidon osalta ostopalveluina tuotetaan 60 %, perhesijoituksissa 5 %. Perhehoidon osalta kyseessä on kuitenkin usein kunnan ja sijaisperheen välisestä sopimuksesta, eikä ostopalveluiden osuus siksikään ole merkittävä. Pomellin väitettä voi pitää suurin piirtein oikeana, mutta hoitovuorokausien vertailu laitoshoitoa ja perhesijoituksia yhdistämällä hieman vääristää kuvaa.

Tilastojen tulkinnassa on syytä olla tarkkana. Yleisesti voi sanoa, että vaikka ostopalvelut ovat merkittävä osa erityisesti laitoshoidon osuudessa, meillä on tilaa erityyppiselle palvelutuotannolle ja sijaishuollon muodoille.

Lapsen oikeuksien näkökulma ja lapsivaikutusten arviointi mukaan keskusteluun

YK:n lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa sopimusvaltioita takaamaan lapsen oikeuksia kunnioittavan sijaishuollon järjestämisen. Suomalaisessa sijaishuoltopalveluiden järjestämistä koskevassa keskustelussa lapsen oikeuksien näkökulma ja kilpailuttamiskäytäntöjen lapsivaikutusten arviointi näyttävät jäävän taloudellis-poliittisten ja elinkeinoelämän intressejä korostavien näkökulmien varjoon. Palvelun hinnan sijasta tulee entistä voimakkaammin kiinnittää huomiota palvelun laatuun ja myös kilpailuttamisprosesseissa tulisi mennä laatu edellä. Näistä lähtökohdista käsin olisi varsin paikallaan arvioida perusteellisesti ja kriittisesti suomalaisen sijaishuoltotoiminnan perusta ja tuottamisen periaatteet sekä se, onko nykymuotoinen kilpailuttaminen sijaishuoltopalvelussa tarkoituksenmukaisin toimintatapa.