Lasinen lapsuus vaikuttaa vanhemmuuteen

Joulun pitäisi olla iloisen perhejuhlan aikaa. Minkälaisia ajatuksia liikkuu joulunaikaan vanhemman mielessä, joka on itse kasvanut kosteassa kodissa? Lasisen lapsuuden kokenut Taru kirjoittaa ajatuksistaan eriarvoisuutta vähentävän Kaikille eväät elämään -avustusohjelman vierailijablogissa.

Viime joulu oli onnistunut. Vietimme sitä oman perheen kesken mökin rauhassa. Onnistuneen siitä teki se, että ensimmäistä kertaa en kokenut paineita joulun järjestelyistä ja pystyin olemaan aidosti läsnä lapsilleni ilman painostavaa tunnetta rinnassani. Enää en pelännyt, mitä pahaa voisi kohta tapahtua. Aina näin ei ole ollut ja on ollut pitkä tie päästä tähän pisteeseen.

Olen aina ollut jouluihminen, vaikka lapsuuden joulut eivät useinkaan olleet kovin mukavia. Alkoholi oli vahvasti läsnä lapsuuteni jouluissa. Vanhempani ajattelivat, että silloin tulee juoda vielä normaalia enemmän ja vähän vahvempaa kuin normaalisti.

Perheeni vanhimpana lapsena otin jo nuorena itselleni vastuunkantajan roolin, joka korostui erityisesti joulun aikaan. Yritin parhaani, että jouluna olisi kotona viihtyisää ja kaikki sujuisi edes jotenkin oppikirjojen mukaan. Rahasta oli perheessämme usein puutetta ja muistan, miten pelkäsin, että emme saa kunnon jouluruokaa tai sisarukset eivät saa lahjoja. Samalla myös pelkäsin, mitä aattoilta tuo tullessaan. Toisinaan se toi poliisit kyläilemään, toisinaan jouduin laittamaan pienet sisarukseni nukkumaan vanhempieni nukahdettua alkoholin voimalla.

Vastuunkantajan rooli seurasi mukana, kun muutin pois vanhempieni luota. Lähdin sosiaalialalle huolehtimaan heikoimmista ja parisuhteessa olin se, joka piti kaikki langat käsissään. Lisäksi kannoin huolta vanhemmistani ja sisaruksistani ja olin aina valmis auttamaan, kun joku tarvitsi apua. Olin myös jatkuvasti huolissani, miten vanhempani ja sisarukseni pärjäävät. Painostava tunne rinnassa seurasi aina mukana.

Vastuunkantajan rooli tulee näkyväksi

Tulin itse äidiksi hieman ennen kuin täytin 30-vuotta. Lapsi oli toivottu ja myös perheemme taloudellinen tilanne oli hyvä. Laitoimme kaiken valmiiksi odotellessamme esikoisemme syntymää, ja minulla oli tietenkin kaikki langat tiukasti käsissä.

Jo synnytys oli kuitenkin minulle ensimmäinen koettelemus. Se oli tilanne, jota en voinutkaan hallita. Minä en vastannutkaan siitä, miten synnytys sujuu, vaan jouduin luovuttamaan tilanteen hallinnan ja astumaan kohti tuntematonta.

Olin onnellinen esikoisemme saavuttua maailmaan. Olisin toivonut, että vanhempani olisivat tulleet tapaamaan ensimmäistä lastenlastaan sairaalaan, mutta he eivät päässeet. He olivat juhlineet lapsenlapsen syntymää omalla tutulla tavallaan. Tietenkään en tuonut heille esille pettymystäni. En halunnut loukata heitä.

Sairaalasta kotiin päästyämme aloimme harjoitella vanhempana oloa. Joka päivä sain huomata, että tilanne ei ole hallinnassani ja en ollutkaan luonnostani täydellinen kaiken osaava äiti. Painostava tunne rinnassa kasvoi ja olin usein itkuinen ja ärtynyt. Ajattelin sen vain johtuvan väsymyksestä, mutta apua en suostunut pyytämään. Salaa kuitenkin kadehdin heitä, joilla oli mahdollisuus vierailla milloin vain omien vanhempiensa luona ja joiden vanhemmat olivat tiivisti läsnä lastenlastensa elämässä.

Läheiseni ovat minulle jälkikäteen sanoneet, että he eivät kehdanneet tarjota apua, koska olin aina niin pärjäävän ja osaavan oloinen.

Tilaa lasisen lapsuuden kokemusten läpikäymiselle

Kesti melkein vuoden ennen kuin myönsin, että oloni ei ole normaali. Neuvolan terveydenhoitaja oli meillä pysynyt samana ja hän oli aina tapaamisilla kiinnostunut voinnistani. Viimein suostuin lääkärin vastaanotolle ja sain lähetteen psykologille. Samoihin aikoihin olin myös aloittanut Lasinen lapsuus -ryhmässä, joka oli suunnattu alkoholistien aikuisille lapsille. Tästä alkoi toipumiseni lapsuuden traumoista. Vuosien aikana olen oppinut hellittämään vastuunkantajan roolistani. Olen joutunut hyväksymään sen, että en voi kantaa huolta jokaisen läheiseni elämästä.

Helppoa toipuminen ei ole ollut. Ensin olin todella vihainen vanhemmilleni ja anteeksianto ei tuntunut mahdolliselta. Olen vaipunut useampaan kertaan synkkyyteen ja jokainen kerta on opettanut minua päästämään irti traumoista ja hyväksymään ne osana omaa tarinaani. Yksin en olisi päässyt tähän pisteeseen, vaan olen saanut tukea läheisiltäni ja ammattilaisilta. Toisen lapsen syntymän jälkeen olin valmis aloittamaan psykoterapian ja siellä sain surra ne surut, joita minulla ei ollut tilaa lapsuudessani surra. Pikkuhiljaa anteeksiantokin oli mahdollista ja painostava tunne alkoi pikkuhiljaa hävitä rinnasta.

Yksi asia, johon en ole suostunut pahaa oloani hukuttamaan on alkoholi. Niin pitkään, kun tiedän, on suvussani ollut alkoholismia. Jo nuorena päätin, etten jatka tätä perintöä.

Haluan suhtautua alkoholiin neutraalisti. Sitä voi nauttia kohtuudella ja se ei ole meidän perheessämme vaiettu asia, vaan saunaoluen ja viinilasin voi nauttia lasten nähden. Koin ylpeyttä, kun esikoiseni kysyi 6-vuotiaana, mikä on humalainen. Vaikka lähisuvussamme on paljon alkoholismia, ei oma lapseni tiennyt, mitä humalainen tarkoittaa. Itselläni on varmasti ollut 6-vuotiaana jo paljon omakohtaisia kokemuksia humalaisista. Jos jossain olen onnistunut niin siinä, että olen pystynyt tarjoamaan lapselleni turvallisen kodin ja heistä kumpikaan ei ole joutunut ottamaan itselleen taakaksi vastuunkantajan roolia.

Taru

Kaikille eväät elämään -avustusohjelma vähentää eriarvoisuutta. Ohjelmassa on mukana 23 lasten, nuorten ja lapsiperheiden parissa työskentelevän järjestön kehittämishanketta ja Lastensuojelun Keskusliitto koordinoi sen toteuttamista. Ohjelmaa rahoittaa STEA. Julkaisemme blogissamme ohjelmahankkeiden työntekijöiden tai muuten niiden toiminnassa mukanaolevien ihmisten kirjoituksia eriarvoisuudesta.