Lastentarhasta päiväkotiin – varhaiskasvatuksen murros 1970-luvulta nykypäivään

Suomalainen hyvinvointivaltio muodostui varsinaisesti 1950–1970-luvuilla. Tällöin rakennettiin pakollinen sosiaalivakuutusjärjestelmä ja myös sosiaali- ja terveyspalvelujen tarjonta laajeni huomattavasti. Yhtenä 1970-luvun tärkeimpänä perhepoliittisena uudistuksena voidaan pitää vuonna 1973 annettua lakia lasten päivähoidosta. 

1960-luvun Suomea leimasivat suuret murrokset, joihin liittyi niin nopea elinkeinorakenteen muutos kuin kaupungistuminen. Samalla työelämä tarjosi naisille yhä enemmän mahdollisuuksia ja myös äitien ansiotyö yleistyi. Äitien siirtymistä työelämään hankaloitti kuitenkin muun muassa puute lasten päivähoitopaikoista.  Vasta vuonna 1973 voimaan tullut laki lasten päivähoidosta velvoitti kuntia huolehtimaan päivähoitopaikkojen saatavuudesta ja muutamassa vuodessa päivähoitopaikkojen määrä enemmän kuin kaksinkertaistui.  Päivähoitolaki merkitsi myös erään ajanjakson päättymistä maamme varhaiskasvatuksen historiassa – eri ikäryhmille tarkoitettujen päivähoitolaitosten perinteiset nimet, kuten lastentarha ja -seimi, korvattiin yhteisellä nimellä päiväkoti.

Lisäksi, kun aikaisempi laki oli koskenut vain lastentarhoja, laajensi uusi laki päivähoidon lakisääteistä pohjaa sisällyttäen säännöksiin myös perhepäivähoidon sekä leikki- tai kerhotoiminnan. Tavoitteena oli luoda lakiin perustuvia, tasaveroisia ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja tarjoava järjestelmä (Hänninen, S-L & Valli S (1986) Suomen lastentarhatyön ja varhaiskasvatuksen historia).

”Lastentarhatyöstä ja lasten päivähoidosta, jotka alkoivat yksityisten henkilöiden ja yhdistysten toimesta […], on muodostunut perhe- ja yhteiskuntapoliittisesti tärkeä sosiaalipalvelujärjestelmä, jonka tehtävänä on tukea alle kouluikäisten ja myös nuorimpien koululaisten hoitoa ja kasvatusta2.”  (Hänninen, S-L & Valli S (1986) Suomen lastentarhatyön ja varhaiskasvatuksen historia)

Päivähoito ja kotihoito vastakkain

Vaikkakin 1970-luvulla tehtiin monia merkittäviä uudistuksia, ei erimielisyyksiltäkään vältytty. Jo tuolloin puolueet olivat hyvin erimielisiä siitä, kuinka lasten varhaiskasvatus, tai päivähoito kuten sitä kutsuttiin, tulisi järjestää ja kenellä siihen olisi oikeus. Vasemmistopuolueet tukivat voimakkaasti päivähoidon julkista järjestämistä, kun taas keskustapuolue tuki kotihoitoa eli sitä, että äiti hoitaa lapset kotona. Kokoomus esitti puolestaan verohelpotuksia kotiapulaisen palkkaamiseksi (H. Ervastin (1996) eduskunta-aloitteisiin perustuva selvitys: Kenen vastuu? Tutkimuksia hyvinvointipluralismista legimiteetin näkökulmasta. Stakesin tutkimuksia 62/1996).

Ajat olivat toki toiset, ja puolueiden kannat ovat näistä muuttuneet. Näkemykset muuttuivat osittain jo 1980-luvulla, jolloin tehtiin historialliseksikin kutsuttu kompromissi ja nykyinen kaksiosainen järjestelmä, liittyen valintaan kunnallisen päivähoidon ja kotihoidon tuen välillä, hyväksyttiin. Taustalla oli ajatus siitä, että perheillä tulisi olla enemmän valinnanvapautta lastenhoidon ratkaisuihin liittyen (1980- luvun puolivälissä säädettiin laki kotihoidontuesta, jonka myötä alle kolmevuotiaiden lasten vanhemmat voivat valita kunnallisen päivähoidon ja kotihoidon tuen välillä).

Perheiden ja elämäntilanteiden moninaisuus on huomioitava

1970-luku ja sitä seuranneet ratkaisut ovat siis olleet monin tavoin merkittäviä varhaiskasvatuksen historiassa. On kiinnostavaa, että näiden samojen teemojen ympärillä keskustelua käydään edelleen, joskin eri näkökulmista.  Perheiden näkökulmasta vapaus valita on kuitenkin edelleen keskiössä. Toisaalta on myös selvää, että kaikissa tilanteissa perinteinen joko-tai-asetelma, eli ollaan joko varhaiskasvatuksessa tai kotona, ei enää ole toimiva. Juuri julkaistu Childcare- hankkeen raportti varhaiskasvatuksen ja lastenhoidon ratkaisuista 1-vuotiaiden lasten perheissä osoittaa, että suomalaisten pikkulapsiperheiden elämä ja elämäntilanteet ovat hyvin moninaiset – tutkijat löysivät yhteensä 28 erilaista ratkaisua lapsiperhearjen järjestelyihin. Tämä moninaisuus on syytä huomioida järjestelmää kehitettäessä.

Varhaiskasvatuksen kehittäminen kietoutuu siis vahvasti niin perhevapaajärjestelmän kehittämiseen kuin työn ja perheen yhteensovittamiseen liittyviin kysymyksiin. Näitä ei tule tarkastella erikseen, vaan yhdessä. Varhaiskasvatusta ei myöskään tule enää kehittää työelämän tarpeet edellä, vaan varhaiskasvatuksen merkitys lapselle tunnistaen ja sen laatuun panostaen.

Jo 1970-luvulla tavoitteena oli luoda lakiin perustuvia, tasaveroisia ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja tarjoava järjestelmä, ei se itse asiassa kuulosta lainkaan huonolta tavoitteelta tällekään päivälle. Käytetyt käsitteet ja varhaiskasvatukselle asetetut tavoitteet ovat kuitenkin muuttuneet. Keskustelua varhaiskasvatuksesta ja sen eri muodoista – niin niiden erityispiirteistä kuin vahvuuksista, olisi syytä käydä nykyistä enemmän.  Tähän on syytä kiinnittää huomiota myös lainsäädännön uudistustyön jatkuessa.  Samoin lainsäädännöllä tulee luoda reunaehdot sille, että varhaiskasvatuksen laatu varmistetaan sen kaikissa toimintamuodoissa.

Lastensuojelun Keskusliitto täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Sen kunniaksi käymme keskusliiton vuosikymmeniä läpi nostamalla esiin lapsiin ja lasten oikeuksiin sekä keskusliiton omaan toimintaan liittyviä virstanpylväitä somekanavissamme ja verkkosivuillamme. 

Kaisu Muuronen

Kaisu Muuronen

Erityisasiantuntija

Kaisu toimii keskusliitossa erityisasiantuntijana varhaiskasvatuksen ja ehkäisevän työn kysymyksissä. Lisäksi Kaisu tekee vaikuttamistyötä lapsi- ja perhepolitiikkaan liittyvien kysymysten parissa.

Kommentit

Tällä artikkelilla ei ole yhtään kommenttia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *