Siirry sisältöön

Miten Suomi luopui kuritusväkivallasta? Vai luopuiko?

Kuritusväkivaltablogin kuvituskuva 1.4.2020 Kuvitus: Anniina Mikama

Keskusliitolta kysyttiin, millaista kampanjointia Suomi on vuosien varrella tehnyt saadakseen ihmiset ymmärtämään ja myös uskomaan, ettei lapsia saa kasvattaa väkivallalla. Suomi kielsi kuritusväkivallan jo vuonna 1984, toisena maana maailmassa. Asenteista ja tiedosta huolimatta kuritusväkivaltaa käytetään edelleen.

Saimme maaliskuussa yhteydenoton Japanin suurlähetystöstä. Japani on kieltämässä lasten fyysisen kurittamisen 1.4. alkaen, 59. maana maailmassa. Suomi kielsi kuritusväkivallan jo vuonna 1984, toisena maana maailmassa (ensimmäinen oli Ruotsi, 1979). Meiltä kysyttiin, millaista kampanjointia Suomi on vuosien varrella tehnyt saadakseen ihmiset ymmärtämään ja myös uskomaan, ettei lapsia saa kasvattaa väkivallalla. Ehkä Japani voisi ottaa meistä mallia?

Lastensuojelun Keskusliitto on juuri oikea taho vastaamaan tähän kysymykseen, sillä keskusliitto on paitsi kampanjoinut kuritusväkivallan kieltämiseksi jo ennen uuden lain käyttöönottoa, myös jatkanut tiedon levittämistä ja asenteiden seurantaa sitkeästi aivan näihin päiviin saakka[i]. Tie ei kuitenkaan ole ollut mitenkään helppo, eikä asenteiden muuttaminen ole nopeaa.

Lapsiin kohdistuva väkivalta on pitkään ollut sekä käytetyin että hyväksytyin perheväkivallan muoto. Siihen on jopa velvoitettu laissa. 1700-luvulla vanhempien tuli sakkorangaistuksen uhalla kurittaa kiroilevaa lasta vitsalla ja 1800-luvulla kuritustoimenpiteen piti olla todistettavissa.

Vielä 1980-luvun alussa lasten kurittamista piti hyväksyttävänä noin puolet suomalaisista. Vuoden 2017 Piiskasta jäähypenkkiin -selvityksen mukaan suurin osa (81 %) suomalaisista ei hyväksynyt kuritusväkivaltaa edes poikkeustapauksissa. Hienoa! Mutta ongelma on tässä: asenteista ja tiedosta huolimatta kuritusväkivaltaa käytetään edelleen. Jopa 41 prosenttia oli vuonna 2017 joskus turvautunut johonkin kuritusväkivallan muotoon lastensa kasvatuksessa.

1980-luku: Älä lyö lasta!

1970-luvun lopulla suomalaiset hyväksyivät edelleen laajalti lasten ruumiillisen kurittamisen kasvatustarkoituksessa, kun taas Ruotsissa oli jo voimassa kurittamisen kielto. Rikoslaista poistettiin 1979 toteamus, että kurittaminen kasvatustoimenpiteenä ei ollut pahoinpitely. Tämä aiheutti kuitenkin lähinnä hämmennystä, sillä laki ei edelleenkään kieltänyt ruumiillista kurittamista. Keskusliitto lobbasi vahvasti sen puolesta, että ”rikoslain tuli ilmaista kielteinen asenne myös kurittamiseksi kutsuttavaan pahoinpitelyyn.”[ii]

Vuonna 1981 käynnistettiin tätä tavoitetta ajatellen laaja Älä lyö lasta -kampanja, jossa keskusliiton kumppaneina olivat lääkintöhallitus ja sosiaalihallitus. Sen tavoitteena oli nostaa keskusteluun vaiettu teema, lasten pahoinpitely kodeissa. Kampanja suunniteltiin ammattimaisella otteella ja se myös näkyi Suomessa: koko sivun ilmoituksia suurimmissa aikakausilehdissä, tietoiskuja televisiossa ja elokuvateattereissa…

Harva pystyi vuonna 1981 välttymään teemaan törmäämiseltä. Keskusliitossa laskettiin, että vuoden aikana lapsiin kohdistuvaa kotiväkivaltaa käsiteltiin 250 lehtijutussa. Julkisessa keskustelussa huomiota kiinnitettiin kurittamisen psykologisiin ja fyysisiin haittoihin. Kuritusväkivaltaa myös puolusteltiin: sekä uskonnollisilla syillä että sillä, että se on tehokas ja nopea tapa vaikuttaa lapseen. 1980-luvulla suomalaiset kuitenkin heräsivät ymmärtämään, että se, mitä oli pidetty kasvatuksena, olikin lapsiin kohdistuvaa kotiväkivaltaa. Keskusliiton toimistoon virtasi puhelinsoittoja, joissa pyydettiin neuvoja lasten kasvatukseen ja kysyttiin suhtautumisesta ruumiilliseen kurittamiseen.

Vuonna 1982 kampanja jatkui näkyvästi: Älä lyö lasta! -iskulause näkyi ulkomainonnassa, pylvästauluissa ympäri maan, suurimpien kaupunkien julkisen liikenteen linja-autojen kyljissä sekä Helsingin rautatieasemalla tavarankuljetuskärryissä. Keskusliitto kampanjoi ja vaikutti aktiivisesti lapsen koskemattomuuden ja uuden lastensuojelulain puolesta myös muilla foorumeilla, ja kun lakiehdotus jätettiin eduskunnalle joulukuussa 1982, siihen sisältyi lapsen ruumiillista kuritusta ja muuta loukkaavaa kohtelua koskeva kielto.

Vuonna 1983 uusi lastensuojelulaki, joka yksiselitteisesti kielsi lapsen ruumiillisen kurittamisen, hyväksyttiin ja se tuli voimaan 1984.

1990-luku: Lapsella on oikeuksia!

Lastensuojelun Keskusliitossa siirrettiin lain hyväksymisen jälkeen vaikuttamistyön painopiste ihmisten asenteiden muuttamiseen.

Suomi ratifioi vuonna 1991 YK:n yleissopimuksen lapsen oikeuksista. Ihmisoikeusnäkökulma lapseen kohdistuvan väkivallan kieltämiseksi vahvistui sen myötä ja alettiin ymmärtää, että lapsellakin on aikuisen kanssa yhtäläinen ihmisarvo. Haavoittuvuutensa takia lapsella on myös oikeus erityiseen suojeluun. Myös Lastensuojelun Keskusliitto korosti omassa viestinnässään YK:n lapsen oikeuksien komitean viestiä siitä, ettei lapseen kohdistuvalla väkivallalla ole mitään oikeutusta, ja se on estettävissä.

1990-luvulla kuritusväkivallan kieltoa alettiin soveltaa myös oikeuskäytännöissä.

2000-luku: Kurittaminen on väkivaltaa

Vaikka lasten kuritusväkivallan kieltävä laki on ollut meillä voimassa jo 36 vuotta, asenteet ovat muuttuneet hitaammin. Vuonna 2006 kasvatuksellisen väkivallan käytön hyväksyi vielä 29 prosenttia suomalaisista, siis melkein kolmasosa.

Älä lyö lasta -kampanjaa jatkettiin vuosina 2006-2008 uudella fokuksella. Kasvattajille tarjottiin väkivallan korvaavista myönteisistä kasvatuskeinoista kertovaa aineistoa, kuten Tyynen rauhallisesti -kirjanen ja opetusvideo. Mediassa mainostettiin ja kampanjalle toteutettiin ensimmäinen oma verkkosivusto. Näyttelijä Hannu-Pekka Björkman esitti Ylellä esitetyissä lyhytelokuvissa lapsia ja aikuisia tilanteissa, joiden ratkaisemiseen käytetään liian kovia keinoja.[iii]

Kampanjointi lähti vahvasti ihmisoikeustavoitteista: haluttiin korostaa lapsen oikeutta väkivallattomaan kohteluun. Kampanja viesti, että lapsia ei saa kohdella kaltoin, vaikka sillä saataisiinkin aikaan aikuisten haluamia vaikutuksia. Kampanja halusi vaikuttaa myös lapsiin kohdistuvasta väkivallasta käytettävään kieleen. Alettiin puhua kuritusväkivallasta aiemmin käytetyn ruumiillisen kurituksen sijaan.

Asennekampanjoilla, joita oli Älä lyö lasta! -kampanjan lisäksi ainakin Unicefin Olen lyömätön! -kampanja, on ollut selvä merkitys: kuritusväkivaltaan kielteisesti suhtautuvien määrä väheni voimakkaasti 2000-luvun aikana. Yhä useampi lapsi myös itse tunnisti kuritusväkivallan olevan väärin.

2010-luku: Kohti kannustavaa kasvatusta

Vuonna 2014 tuli kuluneeksi 30 vuotta kuritusväkivallan kieltämisestä Suomessa. Asenteet ja tieto kuritusväkivallan vaikutuksista lapseen olivat tähän mennessä jo kehittyneet niin, että suurin osa suomalaisista tiesi kuritusväkivallan olevan väärin. Siitä huolimatta sitä edelleen käytettiin. 2010-luvulla kampanjointi lähti enemmän empatiasta myös vanhempia itseään kohtaan. Siinä on tunnistettu, että omilla kuritusväkivallan kokemuksilla on vahva yhteys siihen, käyttääkö itse väkivaltaa, ja että tahtotilasta huolimatta väkivallasta irti pääseminen voi olla vaikeaa.

Lastensuojelun Keskusliitto halusi kannustaa vanhempia löytämään ratkaisuja arjen kiperiin tilanteisiin ja aloitti vuonna 2014 Tuntea saa, teko on valinta -kampanjan, jossa mukana olivat Ensi- ja turvakotien liitto sekä Emma & Elias -ohjelma. Kampanja haastoi kasvattajia arvioimaan omia kasvatusvalintojaan muun muassa verkkosivustolla julkaistun testin avulla. Se haastoi mukaan myös julkisuuden henkilöitä jakamaan vinkkejään tiukkoihin kasvatustilanteisiin.

Kuritusväkivallan vastaisesta ja myönteistä kasvatusta tukevasta väestötasoisesta kampanjoinnista Suomessa ovat käytännössä vastanneet järjestöt. Vuonna 2016 Ensi- ja turvakotien liitto organisoi Kasvatuspuntari-asennekampanjan, jossa myös Lastensuojelun Keskusliitto oli mukana. Kampanjaan lähti mukaan suosittu Siskonpeti-sarja, jonka julkaisemat videot herättelivät teemaan huumorin kautta.

Vuoden 2019 Hyvä kasvaa – kannustavan kasvatuksen kampanjassa keskusliiton kumppaneina olivat Väestöliitto ja Ensi- ja turvakotien liitto sekä Meidän perhe -lehti. Myös siinä pyrittiin tarjoamaan keinoja vanhemmille väkivaltaan perustuvan kasvattamisen korvaamiseksi kannustavan kasvatuksen keinoilla.

2020-luku: Apua ja tukea vanhemmuuteen

Kurituksen hyväksyvät kasvatusmenetelmät ovat onneksi pikkuhiljaa häviämässä väkivallattomille ja kehittyneemmille kasvatuskäytännöille. Tänä päivänäkin kuritusväkivaltaa käytetään Suomessa, vaikka lähes jokainen tietää sen olevan väärin ja myös laitonta. Lasten fyysisen kurittamisen hyväksyvät kasvatuskeinona useammin miehet (18 %) kuin naiset (8 %). Naiset kuitenkin käyttävät sitä enemmän, tai ainakin vastaavat kyselyissä sitä koskeviin kysymyksiin avoimemmin. Miten kuroisimme kiinni kuilun tiedon ja asenteiden sekä todellisuuden välillä?

Avainasemassa ovat vanhemmat itse. Kuritusväkivallan ketjun voi katkaista, mutta se vaatii päättäväisyyttä etenkin silloin, kun kasvatustapa nousee omasta selkärangasta, omista lapsuuden kokemuksista. Tarvitaan jatkuvasti apua, tukea ja keinoja korvata väkivalta kannustamisella.

Tässä Lastensuojelun Keskusliitto ja muut järjestöt voivat edelleen auttaa. Vanhemmuus on vaikea laji, jossa jokainen kaipaa tukea.

Kuritusväkivallan käyttö ennen ja nyt:

[i] Myös muissa järjestöissä on kuritusväkivallan vastaiseen työhön laitettu vuosien varrella merkittävä panos: työtä ovat keskusliiton ohella tehneet muun muassa Suomen UNICEF, Mannerheimin Lastensuojeluliitto ry, Väestöliitto sekä Ensi- ja turvakotien liitto ry.

[ii] Tekstissä on hyödynnetty Lastensuojelun Keskusliiton historiikkia: Paavilainen, Marko (2012) Ristiaallokosta lapsen oikeuksiin. Lastensuojelun yhteistoiminnan historia. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki.

[iii] Sosiaali- ja terveysministeriö (2010) ÄLÄ LYÖ LASTA! Kansallinen lapsiin kohdistuvan kuritusväkivallan vähentämisen toimintaohjelma 2010-2015. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2010:7, Helsinki.

Juuli Hurskainen

Viestintäpäällikkö

Juuli toimii viestintäpäällikkönä ja vastaa Perheystävällinen työpaikka -hankkeen toteutuksesta keskusliitossa. Hän on onnellinen sekä työstään että perheestään ja hänellä on lukulistallaan Ruuhkavuosien ratkomisopas.

Annukka Paasivirta

Erityisasiantuntija

Annukka työskentelee erityisasiantuntijana lastensuojeluun, sosiaalityöhön sekä lasten ja nuorten osallisuuden edistämiseen liittyvien kysymysten parissa. Annukasta tärkeintä on tarttua hetkeen ja tuoda jokaiseen päivään iloa. Omalla vapaa-ajallaan hän nauttii erityisesti lastensa arjen viisauksista.

Kommentit

Tällä artikkelilla ei ole yhtään kommenttia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *