Siirry sisältöön

Huostaanotto normittaa kunnollista vanhemmuutta

Maahanmuuttajaperheiden erilaista vanhemmuutta ei ymmärretä hallinto-oikeuksissa. Vastentahtoisten huostaanottojen päätökset perustuvat ”kunnollisen” perheen määritykseen.

Tiedot perustuvat sosiaalipsykologi, YTM Johanna Hiitolan valmisteilla olevaan sosiaalitieteen väitöskirjaan. Tampereen yliopiston naistutkimuksen oppiaineessa työskentelevän Hiitolan tutkimus käsittelee perhemääritelmiä ja vanhemmuuden normeja vastentahtoisten huostaanottojen asiakirjateksteissä sekä eroja kantasuomalaisten ja maahanmuuttajaperheiden asioiden käsittelyssä. Aineistossa on yhteensä 343 hallinto-oikeuden päätösasiakirjaa vuodelta 2008.

Hiitola puhui tutkimuksestaan Mikkelissä 15.6. Lastensuojelun Keskusliiton järjestämässä Kohtaamisia vai törmäyksiä – moninaisuus lastensuojelussa -seminaarissa.

Päätösasiakirjoja tutkiessaan, Hiitola huomasi, että onnistuneen vanhemmuuden mitaksi määrittyi usein keskiluokkainen, ”kantasuomalainen” heteroseksuaalinen ydinperhe.

– Huostaanottoprosessin tarkoituksena on suojella lapsia, mutta samalla se näyttää toimivan myös kunnollisen vanhemmuuden normittajana, Hiitola selvittää.

”Kunnollisella perheellä” Hiitola tarkoittaa niitä kulttuurisia määritelmiä, jotka saavat normatiivisen ja arvostetun aseman perheammattilaisten ymmärryksissä.

– Kun vanhemmuutta arvioidaan näin, suljetaan onnistuneen vanhemmuuden määrittelyistä ulos joitain ihmisryhmiä ja vanhemmuuskäytäntöjä, jotka eivät kuitenkaan itsestään selvästi ole lapsen edun vastaisia, Hiitola kertoo tutkimuksensa tuloksista.

Kantasuomalaiset uupuneita, maahanmuuttajat kykenemättömiä

Päätösasiakirjoissa esimerkiksi kuvattiin kantasuomalaisia äitejä uupuneina ja väsyneinä, mutta samassa tilanteessa olevien maahanmuuttajaperheiden äitien kerrottiin olevan kykenemättömiä lasten hoitoon.

– Joka kolmas kantasuomalaisista äideistä kärsi asiakirjojen mukaan väsymyksestä. Maahanmuuttajataustaisilla äideillä ei puolestaan yhdenkään kohdalla ollut merkitty väsymystä vaikeuksien syyksi, Hiitola kertoo.

Asiakirjateksteistä muodostui kuva siitä, että kantasuomalaisten äitien vanhemmuusvaikeuksiin olisi helpompi tarjota tukea, kun taas maahanmuuttajaperheiden äitien kyvyttömyys näyttäytyi äitien ”ominaisuutena”.

– Tämä on erittäin merkityksellistä, kun suunnitellaan perheelle kohdistettuja tukitoimia, Hiitola korostaa.

Hallinto-oikeuden päätöksistä kävi ilmi myös, että moniiin yhteisöllisille kulttuureille tyypillisiin järjestelyihin sisarusten hoidossa tai vanhempien auttamisessa suhtauduttiin negatiivisesti.

– Vastuunotto nuoremmista sisaruksista ei kuitenkaan välttämättä ole lapsen edun vastaista. Mikään tutkimustieto ei itsestään selvästi osoita, että vastuullisuus sisarista tai vanhempien auttaminen olisi lapselle vahingollista, Hiitola korostaa.

Erot tulivat esille myös kantasuomalaisten ja maahanmuuttajaperheiden väkivaltaongelmista kerrottaessa. Kantasuomalaisten perheiden isien tekemä väkivalta nähtiin nimenomaan ongelmana perheessä eikä itse perhekulttuuria kuvailtu ongelmallisena. Maahanmuuttajaperheiden väkivaltakuvauksissa taas viitattiin ”kulttuuriin” väkivallan selittäjänä, joka muodosti itse perheestä ja sen vanhemmuuskäytännöistä ongelman.

– Näin väkivallan lisäksi ongelmallisiksi muuttuivat myös monet perheen vanhemmuuskäytäntöihin liittyvät seikat, jotka eivät varsinaisesti liittyneet väkivaltaan.

Onnistuneen vanhemmuuden määritelmiä arvioitava uudelleen

Aineiston perustella on mahdoton arvioida, onko huostaanottoja tehty väärin perustein, mutta selvää on, että hallinto-oikeuksien käsittelyt voivat olla epäoikeudenmukaisia eivätkä tukitoimet kohdistu oikein.

– Asiakirjoista välittyy tietty kohtaamattomuus ja väärinymmärrykset. Esimerkiksi yksi huostaanottojen syy oli myös avohuollon tukitoimista kieltäytyminen, vaikka perheet eivät välttämättä ymmärrä mistä tukitoimista on kyse. Kun vanhemmuus määritellään lähtökohtaisesti moraalisesti vähemmän arvokkaaksi ja huonommaksi kuin muiden, on sillä vääjäämättömästi merkitystä näille perheille.

Vaikka Hiitolan tutki aineistossaan maahanmuuttajataustaisia perheitä, koskee pohdinta kuitenkin kaikkia perheitä, joiden vanhemmuus- ja lapsuuskäsitykset eroavat perhetyön vallitsevista normeista. Hiitolan mielestä onkin tärkeää arvioida uudelleen sitä tietoa, johon vanhemmuuden ja lapsuuden onnistuminen perustuu.

– Meidän pitäisi avata keskustelua huostaanoton ja hyvän vanhemmuuden kriteereistä sekä lapsen edun määrittelystä ja purkaa vanhoja käsityksiä ja normeja, Hiitola haastaa.

– Tällainen uudelleenarviointi palvelisi niin yksinhuoltajia, uusperheitä, erilaisia monivanhempaisia sateenkaariperheitä, maahanmuuttajaperheitä kuin moninaisia vanhemmuusjärjestelyjä harjoittavia isän ja äidin muodostamia heteroperheitäkin.

Lastensuojelun Keskusliitto järjestää Kohtaamisia vai törmäyksiä – moninaisuus lastensuojelussa -seminaarin yhteistyössä Mikkelin kaupungin, Mikkelin ammattikorkeakoulun, Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen ja Kasvun Yhteisöjen kanssa.

Seminaariin osallistuu yli 200 lastensuojelun ja lapsiperheiden palveluiden parissa työskentelevää ammattilaista järjestöistä, kunnista ja yksityiseltä sektorilta sekä alan opiskelijoita. Lue lisää: www.lskl.fi/mikkeli2011

Lisätietoja:
Tiedottaja Hanna-Mari Savolainen
puh. 044 329 0029
hanna-mari.savolainen@lskl.fi

Hanna-Mari Järvinen

Viestinnän asiantuntija


044 329 0029

Työskentelen puolipäiväisenä viestinnän asiantuntijana ja vastaan työssäni lapsen oikeuksien viestinnän suunnittelusta ja toteutuksesta sekä lapsen oikeuksien viestintäverkoston koordinoinnista.