Älä ohita mua!

Kannustava kasvattaja kohtaa lapsen tunteet ja auttaa häntä niiden säätelyssä. Näin stressihormoni ei muutu myrkyksi lapsen kehossa.

Tämä teksti on julkaistu alunperin Lapsen Maailmassa 5/2017. Tutustu kyseisen numeron sisältöön ja tilaa lehti.

Päiväkotipäivän jälkeen viideltä vanhempi ja lapsi ovat kaupassa. Vanhempi yrittää haalia nopeasti kasaan illallistarvikkeita. Lapsi löytää karkkihyllyn:

”Haluan karkkia. Osta mulle karkkia!”

Jo valmiiksi väsynyt ja ärtynyt aikuinen tiuskaisee:

”Nyt mennään!”

Hän retuuttaa lapsen kädestä mukaansa. Pieni puhkeaa itkuun.

– Tyypillinen näky. Lapsi ohitetaan täysin. Hän ei tule kuulluksi, nähdyksi tai kohdatuksi. Harmittaa pienen puolesta, sanoo Ensi- ja turvakotien liiton projektipäällikkö Satu Keisala.

Ennakointi auttaa

Keisala kouluttaa ammattilaisia kannustavaan kasvatukseen. Hän on kolmen lapsen äiti ja koulutukseltaan erityispedagogi.

– Lapsi pysähtyi oman tarpeensa ja tahtonsa kanssa, mutta vanhempi ei reagoinut lapsen viestiin eikä pysähtynyt hänen äärelleen.

Jos äiti tai isä olisi toiminut kannustavan kasvatuksen periaatteiden mukaan, hän olisi suhtautunut lapseen empaattisesti:

”Tiedän, että haluat karkkia ja sua harmittaa, mutta tänään ei ole karkkien vuoro. Mennään kotiin laittamaan ruokaa. Kyllä me tästä selvitään.”

– Tämä on helpommin sanottu kuin tehty, Keisala lohduttaa.

”Kyllä me tästä selvitään!”

Jos lapsi olisi yhä vain vaatinut karkkia ja vaikka vetänyt itsensä äksäksi lattialle, vanhempi olisi jatkanut lempeää jutusteluaan ehkä samalla lasta silittäen:

”Tiedän, että sulla on nyt kova paikka, mutta ei se mitään. Tule syliin, niin mennään kassalle.”

Tai hän olisi voinut sanoa:

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu. Mullakin on kova nälkä. Mutta kyllä me tästä selvitään.”

Tai sitten kauppakriisiä ei olisi koskaan tullut.

– Kannustavassa kasvatuksessa keskeistä on ennakointi. Aikuinen tuntee itsensä ja lapsensa niin hyvin, ettei ajaudu näin kuormittavaan tilanteeseen.

Jos kaupassa on kuitenkin käytävä, lapselle tulee selittää tarkasti etukäteen:

”Nyt mennään hakemaan vain nopeasti ruokaa. Tullaan lauantaina sitten isommille ostoksille, jolloin voidaan ostaa myös herkkuja.”

Yksinpärjäämisen eetos

Kannustava kasvatus perustuu siihen, että lapsen tunne huomataan ja nimetään. Viesti pienelle on:

”Tunteesi on totta ja tärkeä. Autan sinua sen kanssa, ja sitten jatkamme eteenpäin”.

– Tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen on haastavaa myös aikuiselle – erityisesti, jos on syntynyt siihen sukupolveen, jonka tunteita ei ole tuettu.

Suomalaisessa kasvatuskulttuurissa on ollut tapana vältellä kiintymyksen osoittamista. Vaikka lapsen vanhemmat ovat olleet lähellä, he eivät ole olleet saatavilla tunteen tasolla.

– Ruoka on ollut kyllä pöydässä kello viisi ja arjen rakenteet ovat olleet kohdillaan, mutta lapsi ei ole saanut tarvita vanhempiaan. Hän on oppinut jo pienestä pärjäämään yksin ja sisäistänyt Ei tarvitse auttaa -elämänasenteen.

Välttelevän kiintymyksen mallissa elämä ei ole ihan turvatonta: lapsi kyllä tietää, mitä tapahtuu ja mitä hän voi odottaa, mutta silti jää vaille henkistä tukea ja lämmintä läheisyyttä.

– Sanottiin esimerkiksi, että lapset hakevat huomiota. Sitä pidettiin kielteisenä, vaikka sehän on vain tarvitsemista. Lapset tarvitsevat aikuisia, mikä on ihan luonnollista. Lapsi ei hae huomiota, vaan yhteyttä meihin.

Pohjana neurotieteet

Kannustava kasvatus perustuu uusimpaan neurotieteelliseen tutkimukseen. 2000-luvulla on pystytty kuvantamaan, mitä stressihormoni tekee lapsen aivoille ja keholle.

– Jos lapsi altistuu pitkäaikaisesti ja voimakkaasti stressille vaikkapa tilanteessa, jossa aikuinen jatkuvasti ohittaa lapsen tai arvostelee häntä, vaikuttaa se lapsen aivojen kehitykseen.

Pieni lapsi ei itse rauhoita itseään, sillä hänellä ei ole keinoja siihen. Hän tarvitsee tehtävään säätelevän ja turvallisen aikuisen. Jos pieni lapsi jää toistuvasti yksin vahvan stressikokemuksensa kanssa, muokkaa se merkittävästi aivoja ja kehoa ja määrittää sitä kautta lapsen elämänmittaisia toimintamahdollisuuksia.

”Lapsi ei hae huomiota, vaan yhteyttä meihin.”

Tutkimusten mukaan lapset tarvitsevat turvallisia, lämpimiä ja myönteisiä ihmissuhteita ja laadukasta vuorovaikutusta. Niistä syntyy pohja ihmisen hyvälle kehitykselle koko elämän ajalle.

– Aikuisen kannattaa käyttää rauhoittamiseen useita aistikanavia: kosketusta, silityksiä, lempeää katsetta ja pehmeää ääntä.

Lapselle luodaan turvaa ja saatellaan hänet takaisin omalle sietoalueelleen: ”Sulla ei ole mitään hätää! Kyllä tästä selvitään!”

Kun aikuinen auttaa aktiivisesti lasta löytämään rauhoittumiskeinoja, lapsen omat säätelykeinot vahvistuvat vähitellen. Eri lapsilla toimivat eri jutut. Vanhemman pitää olla herkkänä ja tuntea paitsi itsensä myös lapsensa.

– Minulla on erilainen suhde jokaiseen lapseeni. Jokainen heistä on kaivannut omanlaistaan säätelytukea eri kohdissa, erivahvuisesti ja eri lailla, sanoo Satu Keisala.

Satu Keisala (toim.): Väkivalta ja laiminlyönti kasvatuksessa – Tunnista, puutu & auta. Ensi- ja turvakotien liitto 2016.