Lastensuojelu on aina lasten suojelua – mutta erilaista eri maissa

Eilen oli kansainvälinen lastensuojelupäivä. Sen kunniaksi teemme pienen katsauksen eri maiden lastensuojelujärjestelmiin. Lastensuojelujärjestelmät poikkeavat toisistaan paljonkin, vaikka tavoite on sama: auttaa ja suojella lasta ja varmistaa, että lapsen oikeudet toteutuvat.

Suomen lastensuojelujärjestelmä poikkeaa monessa kohden muiden maiden järjestelmistä. Tämä konkretisoitui itselleni osallistuessani Tampereen yliopistossa seminaariin, jossa asiantuntijat kertoivat neljän maan eroavaisuuksista liittyen lastensuojelun päätöksentekoon.

Professori Tarja Pösö muistutti osuvasti, että puhumme usein yhdestä isosta kokonaisuudesta nimeltä lastensuojelu, vaikka lastensuojelu pitää sisällään mitä moninaisimpia asioita. Jotkut asiat lastensuojelussa toimivat hyvin, toiset eivät välttämättä toimi.

Kansainvälisten käytäntöjen vertailu rajoittui tällä kertaa lastensuojelun päätöksentekoon. Kun tarkastellaan yhtä osaa lastensuojelusta kerrallaan, voidaan paneutua syvällisemmin juuri tuohon kokonaisuuteen. Tarja Pösö valotti Suomen käytäntöjä, ja kuulimme myös Norjan (professori Marit Skivenes), iso-Britannian (prof. Jonathan Dickens) sekä USA:n, erityisesti Kalifornian osavaltion (prof. Jill Duerr Berrick) käytännöistä. USAssa osavaltioilla on itsenäinen vastuu järjestää myös lastensuojelupalvelut ja kansallisen tason tietoa ei ole saatavilla järjestelmien merkittävistä eroista johtuen.

Tarja Pösö toi esille puheenvuorossaan, että ainoastaan Suomessa tunnetaan malli, jossa osa huostaanotoista on osapuolten suostumukseen perustuvaa ja osa tahdonvastaisia.

Palvelu- vai riskilähtöistä?

Jos haluaa tutkailla syvällisemmin kansainvälisiä käytäntöjä lastensuojelun päätöksenteossa, kannattaa tutustua Kenneth Burnsin, Tarja Pösön ja Marit Skivenesin toimittamaan kirjaan ”Child welfare removals by the state”. Teoksessa vertaillaan Suomen, Ruotsin, Norjan, Saksan, Sveitsin, Englannin, Irlannin ja USA:n lastensuojelujärjestelmiä tilanteissa, joissa lapsi sijoitetaan kodin ulkopuolelle.

Kirja lisää ymmärrystä siitä, kuinka monella tavalla lastensuojelua voidaan järjestää. Lukijalle tarjoutuu myös mahdollisuus kyseenalaistaa oman maansa toimintakäytäntöjä sekä perehtyä muiden maiden tapoihin ja käytäntöihin. On tärkeää myös huomata omassa järjestelmässä toimivat asiat, joita kannattaa vahvistaa sekä vastaavasti paikat, joissa muutos olisi paikallaan.

Kategorisesti jaoteltuna lastensuojelua voidaan järjestää palveluorientaatiolla tai riskiorientaatiolla. Palveluorientoituneessa järjestelmässä lapsilla ja vanhemmilla nähdään aina olevan mahdollisuus kuntoutua tarjotun tuen ja palvelun avulla. Tällöin lastensuojelu on osa toimivaa lasten ja perheiden palvelujen kokonaisuutta, jossa ehkäisevän tuen ja toimivien peruspalvelujen keinoin pystytään vähentämään korjaavien palvelujen tarvetta.

Vastapuolella on riskiajattelusta käsin rakentuva järjestelmä. Siinä tilanteisiin puututaan vain, kun on selkeästi osoitettavissa vakava lapsen kasvua ja kehitystä uhkaava riski. Näissä järjestelmissä lapsen ja vanhempien oikeuksiin suhtautuminen vaihtelee.

Sijoitettujen lasten ikä- ja sukupuolijakaumat vaihtelevat maittain

Norja, Ruotsi ja Suomi ovat tyypillisesti palveluorientoituneita järjestelmiä, Englanti, USA ja Sveitsi puolestaan voidaan luokitella riskiorientoituneiksi; USA:ssa on merkille pantavaa myös osavaltiokohtaisesti rakentuvat toimintakäytännöt. Myös Irlannissa lastensuojelua on pitkään värittänyt riskiorientaatio, jota uuden lastensuojelujärjestelmän avulla on lähdetty kuljettamaan kohti palveluista käsin orientoituvaa toimintakulttuuria.  Saksa voitaneen kiinnittää enemmän perhepalveluorientoituneeseen järjestelmään.

Olipa järjestelmä palvelu- tai riskilähtöinen, on tärkeää huomioida kodin ulkopuolelle sijoitettavien lasten tarpeet. Usein kodin ulkopuolelle sijoitettavien lasten tarpeista tiedetään liian vähän. Vertailumaissa näyttäisi olevan melkoisesti hajontaa sijoitettavien lasten ikähaarukoissa, mutta myös sukupuolessa. Olisikin kiinnostavaa löytää syitä tai perusteluja ikä- ja sukupuolijakaumien eroille eri maissa.

Suomessa kodin ulkopuolelle sijoitetaan lähes saman verran tyttöjä ja poikia, kun esimerkiksi Ruotsissa sijoitetaan enemmän poikia suhteessa tyttöihin. Ruotsissa sijoituksia kodin ulkopuolelle on enemmän kuin Englannissa ja Irlannissa, mutta vastaavasti vähemmän kuin vaikkapa Suomessa tai Norjassa.

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa teini-iässä kodin ulkopuolelle sijoitettujen määrä on viime vuosina kasvanut merkittävästi. Esimerkiksi Irlannissa kodin ulkopuolelle sijoitetuista lapsista puolestaan suuri osa on 0-12-vuotiaita. Englannissa sijoitetaan kaiken ikäisiä lapsia, mutta viime vuosina erityisenä huolena on ollut alle 1-vuotiaiden määrän kasvu.

Lapsen oikeuksien toteutuminen lastensuojelussa

YK:n lapsen oikeuksien sopimus turvaa lapsille ihmisoikeudet. Lapsen oikeus jakamattomiin ihmisoikeuksiin ohjaavaa esimerkiksi Norjan, Suomen ja Irlannin malleja toteuttaa lastensuojelua. Matka kohti lapsen oikeuksista käsin rakentuvaa järjestelmää on kuitenkin vasta aluillaan. Tarvitaan uudenlaista ajattelua ja toimintatapaa sekä palvelujärjestelmältä että asiantuntijoilta, jotta lapsen oikeudet toteutuvat täysimääräisesti lastensuojelussa kaikkialla.

USA on tällä hetkellä ainoa maa, joka ei ole ratifioinut YK:n lapsen oikeuksien sopimusta. Ehkäpä juuri tästä syystä maassa on ollut huolta siitä, ettei lapsen osallisuus lastensuojelussa toteudu toivotulla tavalla. Tampereen seminaarissa Jill Duerr Berrickilta tiedusteltiin, otetaanko lapsen oikeuksia mitenkään huomioon lastensuojelussa. Kategorinen vastaus oli: ei oteta.

Lapsille ei aina tarjota riittävästi tietoa heitä koskevia ratkaisuja tehtäessä. Kuitenkin on todettu, että mitä enemmän lapset ovat osallisena itseään koskevissa asioissa, sitä myönteisemmin he suhtautuvat lastensuojelussa tehtäviin ratkaisuihin.

Lapsen oikeuksien toteutuminen lastensuojelussa edellyttää aina koko perheelle annettavaa tukea sekä sen arviointia, millä keinoin ja miten toteutettuna perheiden jälleenyhdistäminen voisi toteutua. Lähes kaikissa maissa tavoitellaan perheiden jälleenyhdistämistä, mutta sen toteutumisesta on vähemmän tietoa. Suomesta tiedetään, että jälleenyhdistämisen eteen ei aina tehdä systemaattisesti töitä ja on jopa tilanteita, joissa kukaan ei ole ottanut jälleenyhdistämisestä koppia.

Ruotsissa perheiden jälleenyhdistämisen eteen tehtävä työ on käännöspisteessä lapsen oltua sijoitettuna kodin ulkopuolelle kolme vuotta: tuolloin tulee harkittavaksi pysyvämmät ratkaisut lapsen näkökulmasta.

Hyvistä käytännöistä on otettava mallia

Joissain maissa kodin ulkopuolelle tapahtuva sijoitus johtaa muita todennäköisemmin pysyviin ratkaisuihin (Englanti, USA). Samoissa maissa adoptio on muita maita useammin käytetty ratkaisu lastensuojelussa. Norjassa käydään keskustelua siitä, voisiko adoptiota käyttää useammin ja Irlannissa ollaan tekemässä muutosta adoptiokäytäntöjen mahdollistamiseksi pitkäaikaisesti sijoitettujen lasten kohdalla.

Englannissa on todettu, että kun lapsi sijoitetaan kodin ulkopuolelle siten, että vanhemmat ovat vahvasti mukana yhteistyössä, hänen palaamisensa kotiin on todennäköisempää kuin tilanteessa, jossa sijoitus on toteutettu ilman vanhempien tukea prosessille. Hyvänä käytäntönä voi Englannin mallissa pitää myös edustajan käyttöä lastensuojeluasioissa. Suomessakin voitaisiin tästä ottaa mallia.

Suomen hyväksi käytännöksi voidaan lukea ainakin se, että lasten terveydentila tarkistetaan systemaattisesti ennen sijoittamista kodin ulkopuolelle. Vastaavasti esimerkiksi Ruotsissa ollaan huolissaan siitä, että terveydenhuollosta ei saada riittävästi tietoa lapsesta sijoitusvaiheessa.

Johtopäätöksiä

Joitakin yleisiäkin huomioita voidaan kansainvälisen vertailun perusteella tehdä. Lastensuojelun toimenpiteiden ajoittamiseen tulisi kaikkialla kiinnittää enemmän huomiota. Englannissa tehtyjen tutkimusten perusteella sosiaalityöntekijät ovat usein ylioptimistisia vanhempien kykyyn tehdä muutoksia. Olisi tärkeää pystyä antamaan lapsille ja perheille tukea riittävän varhaisessa vaiheessa, silloin optimismin tuleekin sävyttää tehtävää työtä.

Yhdenvertaisten käytäntöjen rakentaminen näyttäytyy monessakin maassa haastavana. Tietyt etniset ryhmät ovat joissakin maissa yliedustettuina lastensuojelussa. On myös tiedossa, että köyhien vanhempien osallisuus on muita vanhempia heikompaa, myös lastensuojeluasioita ratkaistaessa.

Kaikkiin järjestelmiin liittyy yhdenvertaisuuden, luotettavuuden ja ennakoitavuuden haasteita. Mutta vähintään yhtä isona näyttäytyvät erilaiset järjestelmän taholta tulevat viivästykset esimerkiksi oikeudenkäsittelyssä. Maakohtaisten kuvausten perusteella on helppo todeta, että lastensuojelupalveluihin liittyy aina kompleksisuutta ja epävarmuustekijöitä, riippumatta siitä, millä tavoin ne järjestetään.

Päätöksenteon tulisi aina perustua parhaaseen mahdolliseen saatavilla olevaan tietoon. On tärkeää käydä keskustelua siitä, miten edetään silloin, kun tiedot ovat vajavaiset. Tiedon ja dokumentaation merkitys lastensuojelussa on keskeinen, eikä päätöksenteon tukena käytetty tieto saa olla yksipuolista, vaan kaikilla asianosaisilla tulee olla mahdollisuus tuoda esiin oma näkemyksensä. Suomen osalta Tampereen seminaarissa huoleksi nostettiin mm. hallinto-oikeuksien päätöksentekoprosessien venyminen.

Lastensuojelu on tasapainoilua tuen ja kontrollin välillä. Lastensuojelussa käytetään viranomaisvaltaa. On tärkeää tehdä näkyväksi se, millaista valtaa lastensuojelussa käytetään, koska lastensuojelussa ei voida välttää yhteiskunnan sille antamaa suojelutehtävää. Myös epämiellyttävät ratkaisut ja vastoin lapsen tai vanhempien näkökulmia tehdyt ratkaisut kuuluvat lastensuojelutyöhön.

Jotta lastensuojelussa vältyttäisiin käyttämästä mielivaltaa, on tärkeää, että tehdään näkyväksi lastensuojelun työskentelylle asetetut tavoitteet, yksilöidään keinot tavoitteiden saavuttamiseksi sekä ennen kaikkea aina arvioidaan tilannetta yhteistyössä kaikkien osapuolten kanssa.

Kirjoittaja

Hanna Heinonen, Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja
hanna.heinonen(a)lskl.fi, p. 040 838 4027