Hyppää sisältöön

”Olisipa osannut ennakoida, mitä on tulossa”

Lapsen arki
Blogit
2.06.2022
”Olisipa osannut ennakoida, mitä on tulossa”

Kun adoptiolapsi kasvaa ja tulee murrosikään, alkaa hän yleensä enenevässä määrin pohtia, kuka hän on ja minne hän kuuluu. Tällöin voi aktivoitua myös erilaiset tuen tarpeet. Pro gradu -työssäni selvitin adoptioperheiden kokemuksia tuen tarpeista adoptiolapsen ollessa murrosiässä. Tutkimuksessani haastattelin viittä kansainvälisesti adoptoinutta vanhempaa, joiden kokemukset pohjautuivat yhteensä seitsemän adoptiolapsen murrosiän kokemuksiin [i]. Vanhempien kertomukset tuen tarpeista jakaantuivat lapsiin liittyviin kokemuksiin, omaan vanhemmuuteen liittyviin kuvauksiin sekä toiveisiin, miten tuen ja avun saamista tulisi kehittää.

Adoptiolapsi palveluiden piirissä

Kaikkien tutkimukseen osallistuneiden perheiden lapset olivat saaneet varhaisimman tuen koulusta. Lapsen haasteet koulussa alkoivat yleensä 5–6 luokilla ja liittyivät oppimiseen, käyttäytymiseen tai kiusatuksi tulemiseen. Yläkoulussa haasteeksi muodostui poissaolot. Riittävän tuen järjestyminen vaati vanhemmilta nopeaa reagointia lapsen muuttuneeseen käyttäytymiseen tai laskeviin arvosanoihin. Kuraattorin lisäksi koko oppilashuoltoryhmän tuki osoittautui merkitykselliseksi.

Osalle lapsista koulun tuki osoittautui riittämättömäksi ja vanhemmat päätyivät itse olemaan yhteydessä lastensuojeluun. Pääasiassa lastensuojelusta oli tarjottu tukimuodoksi perhetyötä, joka osoittautui palvelun vapaaehtoisuuden vuoksi vanhempien mielestä hyödyttömäksi. Lapset eivät motivoituneet työskentelyyn, kun kuulivat, että se on vapaaehtoista. Kahden lapsen kohdalla päädyttiin kodin ulkopuoliseen sijoitukseen. Sijaishuollossa haasteita tuotti vanhempien kokemusten mukaan raskaat päätöksentekoprosessit. Lapsilla alkoi tällöin jo täysi-ikäistyminen lähestyä, minkä seurauksena arvokasta työskentelyaikaa sijaishuoltopaikassa jäi vähän.

Koulun ja lastensuojelupalveluiden lisäksi useimpien vanhempien kertomuksissa esille nousi kokemukset lasten- ja nuorisopsykiatriaan liittyen. Osa koki psykiatrian palvelut hyödyttömänä laajemman avun ja tuen saamisen kannalta. Erään vanhemman mielestä he olisivat tarvinneet apua koko perheelle, kuten Theraplay’ta (theraplay.fi). Sen sijaan lapselle myönnettiin intensiivinen psykoterapiajakso. Osa perheistä oli puolestaan saanut hyvin apua psykiatrian palveluista. Eräs lapsi oli tavannut psykiatrista sairaanhoitajaa, saanut luotua tämän kanssa luottamuksellisen suhteen ja näin lapsi alkoi vähitellen toipua masennuksestaan.

Kun vanhemmat kertoivat palveluista, joita he olivat saaneet murrosikäiselle adoptiolapselleen, välittyi kokemuksissa palveluiden haastavat rakenteet. Haasteita tuotti aiemmin mainittu palveluiden vapaaehtoisuus, työntekijöiden niukat resurssit sekä työntekijöiden vaihtuvuus, joka ilmenee alla olevasta sitaatista.

”on itse sanonut, että hän on varmasti 7 kertaa vähintään kertonu oman tarinansa jollekin ohjaajalle, lääkärille, terapeutille ja sano, et nyt riittää, et hän ei kerro kenellekään enää yhtään kertaa, et ku ihmiset vaihtuu”

Vanhempien kertomuksissa kuvastui toiveet kattavasta tukiverkostosta ja monipuolisista palveluista. Erityisesti haastavissa tilanteissa vanhemmat olisivat toivoneet tuen olevan pitkäaikaisempaa ja systemaattisempaa, jotta se olisi kantanut haastavan ajanjakson yli. Vanhempien kertomuksissa korostui avun ja tuen oikea-aikaisuuden merkityksellisyys. He pitivät lastensuojelupalveluja joustavampina ja perhekeskeisempinä kuin psykiatrian palveluita.

Murrosikäisen adoptiolapsen vaativa vanhemmuus

Vanhempien puheista ilmeni paljon heidän omaan vanhemmuuteen liittyviä kuvauksia. Vanhempien omat voimavarat näyttäytyivät merkityksellisiltä oikeanlaisen avun ja tuen etsimisessä lapselle. Adoptiovanhemmat kuvastuvat usein joukkona, joka on valmis sinnikkäästi etsimään apua ja tukea lapselleen. He vaativat paljon omalta vanhemmuudeltaan [ii]. Adoptioäitien on todettu ottavan äitiytensä keskimääräistä vakavammin [iii]. Joillekin adoptiovanhemmille lisäpaineita selviytymiseen tuo heidän oma tietoinen valinta adoptoida. Tämän vuoksi he kokevat, että vanhemmuudessa on selvittävä epäröimättä, uupumatta tai epäonnistumatta. [iv]

Tutkimukseen osallistuneet vanhemmat olivat reflektoineet omaa vanhemmuuttaan ja pohtineet kasvatustapojaan ja -käytänteitään. Avoimen keskusteluyhteyden merkityksellisyyttä vanhemman ja lapsen välillä ei voi vanhempien kokemusten perusteella väheksyä. Eräässä perheessä, vaikka luottamukseen ja avoimuuteen oli panostettu, ei keskusteluyhteys murrosiän aikaan enää vanhemman mukaan toiminut. Lapsi ei tuntunut enää puhuvan asioistaan. Adoptoiduilla murrosikäisillä on havaittu olevan muita murrosikäisiä yleisemmin haasteita keskusteluyhteydessä vanhempien kanssa [v]. Eräs vanhempi kertoi pyrkineensä arkipäiväistämään kaikki murrosikäisen elämään kuuluvat asiat ja tämän myötä luomaan avoimen keskusteluyhteyden lapsensa kanssa.

Oman vanhemmuutensa tukemiseksi vanhemmat kaipasivat vertaisten tukea. Seuraava sitaatti osoittaa vertaistuen merkityksellisyyden.

”ilman vertaistukea mä en olis varmaan selvinnyt, mä luulen, et mä olisin sairaseläkkeellä”

Erityisen merkityksellisenä vertaistuen muotona vanhemmille oli osoittautunut Facebookissa oleva vertaistukiryhmä. Tärkein kokemus ryhmään liittyen oli, että siellä kaikki varmasti ymmärsivät toisiaan. Lisäksi ryhmästä koettiin saatavan oikeanlaista tukea ja paljon enemmän kuin ammattilaisilta.

Vanhemmat toivoivat psykiatrisen ymmärryksen lisäämistä sekä ammattilaisilta parempaa adoptiotietämystä

Lähes kaikki vanhemmat ilmaisivat kaivanneen psykiatrista ymmärrystä, mitä nuoren mielessä liikkuu, mistä kaikki kumpuaa ja miten vanhempana siihen voisi vastata. Tätä tietoa kaivattiin ensisijaisesti psykiatrian parissa työskenteleviltä ammattilaisilta, sillä vanhemmat arvostivat heidän ammattitaitoaan.

”vanhemmuus, niin ku adoptiolapsen vanhemmuus, ni joo, sanotaan, että pitäs olla pelkkä äiti ja et pitäs olla pelkkä isä, mut se on kuitenkin semmosta terapeuttista vanhemmuutta ja siin tarvii aika paljon tietoo ja infoo, et verrataan vaikka sijaislasten vanhempiin, ni ei se poikkea ja sijaislasten vanhemmat saa kaikenlaista tukea, neuvoa ja ammatillista apua … et kyllä se [tuki, neuvo, apu] kuuluisi meillekin ja ne probleemat on vähintäänkin samanlaisia tai pahempiakin, et ei voi puhua helpommista ongelmista”

Yllä oleva sitaatti vanhemman kuvauksesta, kuinka adoptiovanhemmuus on kuin terapeuttista vanhemmuutta, on osuvasti sanottu. On totta, että sijaisvanhemmille kuuluu vahva ammatillinen tuki työnohjauksineen. Adoptiovanhemmilla kaikki tällainen tuki riippuu siitä, mitä he itse omalla aktiivisuudellaan hankkivat ja kustantavat. Eräs vanhempi totesi taitavasti, kuinka vanhempien tulisi muistaa, että avun hakeminen on viisautta, ei heikkoutta.

Adoptiotietämyksen jakaminen ammattilaisille jäi vahvasti vanhempien tehtäväksi. Vanhemmat toivoivatkin tukea sellaiselta ammattilaiselta, joka ymmärtää adoptiolasta sekä koko adoptioprosessia. He myös toivoivat, että ammattilaiset olisivat oikeasti kiinnostuneita adoptiosta ja perehtyisivät asiaan. Adoptiotietämyksen vahvistamista tarvittaisiin jo peruspalveluista lähtien, jotta varhaisen tuen piirissä tunnistettaisiin adoptiotaustan mahdollinen vaikutus ja osattaisiin tukea adoptiolasta ja tämän perhettä oikealla tavalla.

”sosiaalityöntekijät ovat olleet sitä mieltä, että pitää löytyä ammattilainen, joka tietää, mitä adoptionuorten päässä liikkuu, mutta eipä vaan löytynyt”

Adoption jälkeinen tuki kaipaa yhä kehittämistä. Yhtä vanhempaa lukuun ottamatta vanhemmat eivät tuoneet ilmi yhteydenottoja adoptioneuvonnan tarjoamaan tukeen tai adoptiopalvelun antajaan. Adoption jälkeisen tuen kehittäminen ja yleisesti sen merkityksellisyydestä puhuminen, voisi lisätä ammattilaisten kiinnostusta ylipäätään adoptiota kohtaan, ja tämän myötä mielenkiintoa lisätä omaa tietopohjaa aiheesta. Adoption haasteena on sen marginaalisuus sosiaalialan laajalla kentällä. Toivon, että ammattilaiset kohdatessaan adoptoidun, adoptiovanhemman, adoptioperheen, kenen tahansa, jota adoptio koskettaa, muistaisivat, että adoptio on juuri kyseiselle henkilölle yleensä jollakin tapaa erityinen asia.

Kirjoittaja:

Sonja Valovaara-Annola
Korkeakouluharjoittelija Lastensuojelun Keskusliitossa

Lähteet:

[i] Tutkimuksessani haastattelin viittä adoptiovanhempaa. Heidän kokemuksensa pohjautuivat yhteensä seitsemän adoptiolapsen murrosiän kokemuksiin. Kaikki lapset olivat kansainvälisesti adoptoituja ja saapuneet Suomeen vuosina 2002–2007. Muutama lapsista oli adoptoitaessa alle vuoden ikäisiä. Vanhin oli neljän vuoden ikäinen.
[ii] Pietarila P., 2021. Erityistarpeisen lapsen adoptoiminen vanhempien kokemana. Pietarila_Paivi.pdf (ulapland.fi)
[iii] Mäkipää, Sanna (2014) Toivottuja lapsia ja hyviä äitejä – adoptioäitien lapsen saamisen jälkeinen masennus. Teoksessa Maarit Koskinen & Sari-Maaria Sarkkinen & Marjaana Svala (toim.) Kansainvälinen adoptio Suomessa. Tutkimusnäkökulmia adoptioon. Jyväskylä: Jyväskylä University Printing House, 137–156.
[iv] Pietarila P., 2021. Erityistarpeisen lapsen adoptoiminen vanhempien kokemana. Pietarila_Paivi.pdf (ulapland.fi)
[v] Adoptoitujen nuorten hyvinvointi ja elintavat: Kouluterveyskyselyn tuloksia (julkari.fi)

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Sulje