On tekojen aika

Lastensuojelun Keskusliitto julkaisi vuonna 2013 selvityksen, joka perustui sosiaalityöntekijöille tehtyyn kyselyyn. Heiltä kysyttiin, mitä lastensuojelussa pitäisi muuttaa, jotta työn tekeminen onnistuisi siten, että lasten oikeudet toteutuvat.

Sosiaalityöntekijöiltä kysyttiin myös, miten voidaan varmistaa, että lastensuojelulla on riittävät keinot ja osaamista edistää kaikissa päätöksissä lasten hyvinvointia. Kysymys oli muotoiltu: Olisiko tekojen aika?

Tänään on julkistettu arvio lastensuojelun avohuollon henkilöstön riittävyydestä sekä ratkaisuehdotukset kuormituksen vähentämiseksi. Selvityksen on laatinut ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja.

Sen valossa näyttää, että henkilöstön kuormitus kohdentuu joihinkin kuntiin tai kuntayhtymiin. Palvelunjärjestäjistä noin 40 % kertoo, että asiakasmäärät yhtä sosiaalityöntekijää kohden ovat suuremmat kuin valtakunnallinen keskiarvo eli 30 lasta/työntekijä.

Työn kuormitusta lisäävät merkittävästi myös varhaisen tuen ja ehkäisevän työn riittämättömyys sekä tärkeiden lähialojen, kuten lasten- ja nuorisopsykiatrian, palvelujen niukkuus.

Ei sitovia asiakasmääriä

Selvityshenkilö ei esitä sitovaa asiakasmitoitusta nykyisten rakenneuudistusten ja työmenetelmien kehittämistoimien ollessa vielä kesken sekä sote- ja maakuntauudistuksessa että LAPE-kärkihankkeessa.

Lastensuojelun toimintaedellytyksiä vaikeissa kuormitustilanteissa halutaan helpottaa varhaisen tuen ja ehkäisevän toiminnan tuntuvalla laajentamisella. Tämä tehtäisiin lisäämällä perhetyötä ja kotipalvelua, joiden tärkeydestä vallitsee laaja yksimielisyys. Ensisijaista on huolehtia varhaisen tuen riittävyydestä.

Missä on menty eteenpäin ja missä on parannettavaa viiden vuoden takaisesta? Tuolloin todettiin, että sitovia asiakasmääriä on syytä harkita, koska työntekijät kannattivat niitä vahvasti.

Tätä näkökulmaa ei tulisi unohtaa, sillä parempien palvelujen kehittämiseksi tarvitsemme kokemusasiantuntijoiden ääntä. Kun puhutaan lastensuojelun sosiaalityöstä, paras ymmärrys tilanteesta on juuri lastensuojelua tekevillä työntekijöillä.

Kuka työtä tekee – ja miten?

Tulee myös pohtia, ketkä lastensuojelun työtä arjessa tekevät.

Pula pätevistä sosiaalityöntekijöistä tuntuu olevan ikuisuusongelma: kaikki kunnat eivät ole saaneet täytettyä sosiaalityöntekijän virkoja. Erityisen huolestuttava on kehityskulku, jossa lastensuojelua hoidetaan opiskelijavoimin. Joissain kunnissa jopa puolet lastensuojelun sosiaalityöntekijöistä kuuluu olevan opiskelijoita.

Lastensuojelu on kuitenkin työtä, johon pitäisi valjastaa kaikkein kokeneimmat työntekijät. Miten kunnat voivat houkutella kokeneita ja sitoutuneita työntekijöitä? Mitoitus, palkkaus ja työolosuhteet ovat varmasti keskeisimmät tekijät.

Mitoituskysymys kietoutuu vahvasti eettisiin kysymyksiin ja johtamiseen. Työntekijän ei tulisi joutua tekemään yksin ratkaisuja, jotka liittyvät asiakkaiden priorisointiin. Näin silti tapahtuu, jos asiakasmäärät säilyvät nykyisellään. Olisiko mitoitusta mahdollista pohtia esimerkiksi tiimikohtaisesti?

Yksittäisen työntekijän virkavastuu on ja pysyy myös niissä tilanteissa, joita hänen omat eettiset periaatteensa ja osaamisena eivät pysty ohjaamaan suuren asiakasmäärän takia.

Riittääkö perhetyö ja kotipalvelu?

Viisi vuotta sitten suurta huolta herättivät kuntien väliset erot. Pohdittiin myös, mikseivät ehkäisevä ja avohuollon lastensuojelu vähentäneet korjaavien palvelujen tarvetta toivotusti.

Sama huoli kytee edelleen. Suhtaudunkin epäilevästi siihen, että perhetyötä ja kotipalveluja lisäämällä nykyisenkaltaisissa rakenteissa aikaansaataisiin toivottua muutosta.

Kunnat ja maakunnat rakentavat parhaillaan sosiaalihuollon ja lastensuojelun organisaatioitaan. Perhesosiaalityön kokonaisuuteen hahmottuu luultavasti uudenlaisia tukimuotoja, jolloin ongelmat eivät päädy lastensuojelun kontolle tai muuhun viimesijaiseen palveluun. LAPE:ssa tehtävän kehittämistyön tavoitteena on, että lastensuojelun piiriin ohjautuisivat juuri ne asiakkaat, joita voidaan siellä auttaa. Toivottavasti näin tapahtuu.

Kunnat ovat kuitenkin asiakassegmentoinnissa monessa suhteessa vielä alkumetreillä.

Hyviä esimerkkejä

Entistä tärkeämpää on huolehtia siitä, että sosiaalityössä päästään tekemään sosiaalityötä. Tehtävärakenteiden radikaalia uudistamista on jälleen kerran harkittava. Mallia voidaan ottaa kunnista, jossa kehittämistyötä on tehty. Vaikka laaja arviointiosaaminen on sosiaalityön ydintä voi pohtia, onko esimerkiksi aikaa vievä palvelutarpeen arviointi sosiaalityön ydintä?

Tarvitaan uudenlaista ajattelua edistävään ja ehkäisevään tukeen sekä lastensuojelun avohuoltoon. Pitää uskaltaa irrottautua vanhoista toimintakäytännöistä ja rakenteista. Kun tukea on viety vaikkapa neuvolaan tai varhaiskasvatukseen, on havaittu, että perheet hyötyvät perhetyöstä ja kotipalvelusta. Myös perhekeskukset ovat tässä suhteessa hieno mahdollisuus.

Lastensuojelu ja psykiatria

Viisi vuotta sitten yhteistyö lastensuojelun sekä lasten- ja nuorisopsykiatrian välillä ei toiminut. Se esti sen, että tiettyä joukkoa lapsia ja nuoria olisi voitu auttaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa turvautumatta lastensuojelun sijaishuoltoon.

Tällaisiin kohtiin pitäisi luoda ennakkoluulotonta toimintaa, joka ei riippuisi hallinnonalasta. Tarvitaan sijaishuollon yksikköjä, joissa ei kiistellä siitä, kaivataanko ensisijaisesti lastensuojelua vai psykiatriaa.

Kohti systeemistä ajattelua

Olisiko jo tekojen aika- selvityksessä todettiin, että tarvitaan laajempaa hyvinvointikeskustelua ja työntekijöiden osaamisen johdonmukaista vahvistamista. LAPE-kehittämistyöstä kumpuava systeeminen malli vastaa tähän hyvin. Se on perustunut yhden asuinalueen lasten ja perheiden tarpeiden huolelliseen analyysiin, jonka perusteella alueen toimijat ovat yhdistäneet voimansa ja luoneet toimintamallin, joka tukee lapsiperheitä parhaiten.

Mutta onko mitään uudistamistyötä mahdollista rakentaa vain yhden mallin varaan? Systeemisen mallin sijasta puhuisinkin ennemmin systeemisestä ajattelusta.

Kaikki keinot, joilla uudistetaan lastensuojelun arkea yksin tekemisestä kohti yhdessä tekemistä (systeemisessä mallissa kohti tiimissä toimimista), ovat enemmän kuin tervetulleita. Systeemisen ajattelun vahvistaminen tulisi kiinnittää jo sosiaalityön perusopintovaiheeseen.

Työ on vasta aluillaan

Ja kyllä: nyt on jo tekojen aika. Aina vanhan päälle ei kannata rakentaa uutta: joskus perustuksia pitää horjuttaa perinpohjaisesti, jotta muutos saadaan aikaan.

Lastensuojelussa keskiössä on lapsi, eli työn on alettava ja rakennuttava lapsen kohtaamisessa. Tasalaatuinen, lapsilähtöinen ja lapsia sekä perheitä kiireettömästi arjessa kohtaava lastensuojelu ei synny itsestään. Kunnat, kuntayhtymät ja muut lastensuojelun toimijat tarvitsevat kansalliselta tasolta vahvaa tukea. Lastensuojelun valtakunnalliseen ohjaukseen on varattava riittävästi resursseja sekä ministeriöön että THL:lle.

Moni lastensuojelun asiantuntija pettyy selvityshenkilön raporttiin, koska mitoituksia ei tavoitella lastensuojelun sosiaalityöhön, onneksi sentään halutaan paikantaa nk. riskirajat asiakasmäärille. Mutta muistetaan, että työ on vasta aluillaan!

Vaikka tekoja tarvitaan jo tämän päivän akuuteissa tilanteissa, vähintään yhtä tärkeää on visioida tiekartta, jonka avulla lastensuojelu toimii tulevaisuuden rakenteisissa.

Kirjoittaja

Hanna Heinonen, Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja
hanna.heinonen(a)lskl.fi, p. 040 838 4027