Älä vähättele omaa merkitystäsi lapsen elämässä – ota turvallisuus puheeksi ja anna lapsen kertoa

Kaltoinkohtelu on tyypillinen lapseen kohdistunut perheväkivallan muoto. Perheen arjessa se ilmenee sekä tekemisenä että tekemättä jättämisenä, laiminlyöntinä. Kaltoinkohtelua ovat yhtä lailla fyysinen ja henkinen kurittaminen kuin lapsen tarpeiden sivuuttaminen ja hoivan puute. Eriarvoisuutta vähentävän Kaikille eväät elämään -avustusohjelman vierailijablogissa kirjoittaa projektipäällikkö Niina Remsu Ensi- ja turvakotien liiton hankkeesta, joka katkaisee ylisukupolvisten väkivallan kierteitä.

Tänä talvena olen seurannut sivusta peliä, jossa aikuiset kiivaasti selittävät sanoja toisillensa. Tavanomaisesta Aliaksesta peli poikkeaa siinä, että kaikki sen sanat kuvaavat joko turvallista hoivaa tai turvatonta kaltoinkohtelua. Pelaaminen on ollut hauskaa, mutta se on myös havahduttanut.  Pelaajat ovat olleet hämmästyneitä siitä, miten vaikeaa on selittää itsestään selviä käsitteitä, ja miten eri tavoin itse kukin ymmärtää samat sanat. Pelin avulla olemme päässeet ydinkysymyksiin, kuten mitä ja miten puhumme, kun puhumme lapsen kanssa turvallisuuden ja turvattomuuden kokemuksista. Entä mitä teemme, jos lapsi kertoo perheväkivallasta? 

Lapset joutuvat vanhempiensa pahoinpitelyn kohteeksi yllättävän useassa suomalaisessa perheessä, vaikka kurittaminen on ollut lailla kiellettyä jo 36 vuotta. Vanhemmista yli 40 prosenttia tunnustaa kurittaneensa lastaan fyysisesti tai henkisesti viimeisen vuoden aikana, siitäkin huolimatta että 95 prosenttia vanhemmista ei lainkaan hyväksy lapsen ruumiillista kurittamista, paljastaa Lastensuojelun keskusliiton 2017 julkaisema asennetutkimus.  Ajan kuluessa vanhempien asenteet lapsen pahoinpitelyä kohtaan ovat muuttuneet entistä sukupolvea kielteisemmäksi. Mikä siis saa vanhemmat yhä edelleen turvautumaan kurittamiseen, vaikka eivät sitä itsekään hyväksy? 

Kuri on kautta aikojen mielletty suomalaiseksi hyveeksi, jolla on uskottu olevan hyödyllisiä vaikutuksia.  Kansanviisaudet ja sananlaskut, kuten ”joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa” tai ”joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”, puhuvat sen puolesta, että lapsen kurittaminen on ollut osoitus vastuullisesta vanhemmuudesta ja pahoinpitely jopa vanhemman velvollisuus. En usko, että ennen muinoin vanhemmat olisivat yhtään sen vähempää rakastaneet omia lapsiansa kuin nykyvanhemmat.  Hyvässä uskossa ja välillä sydän vereslihalla lapsista on kasvatettu kurilla kunniallisia kansalaisia. Kuritus kasvatuksellisena keinoa on siirtynyt sukupolvelta toiselle.   

Haastavissa tilanteissa voimme yllättäen turvautua selviytymiskeinoihin, joita emme aikoneet koskaan käyttää. Arvelen, että näin on käynyt monelle vanhemmalle, kun he ensimmäisen kerran ovat menettäneet hermonsa kiukkuisen lapsen kanssa ja ojentaneet häntä liian kovakouraisesti. Hetki liian myöhään tuore äiti tai isä huomaa toimineensa kuten oma äitinsä tai isänsä ja juuri siten, miten hän ei koskaan aikonut toimia oman lapsensa kanssa. Lapsuudessa kaltoinkohtelua kokeneista 80 prosenttia kaltoinkohtelee omia lapsiansa. 

Perheväkivallan vaikutuksia ja sen ylisukupolvisuutta on viime vuosikymmeninä tutkittu monesta eri näkökulmasta.  Jokaisen lapsen kohdalla kaltoinkohtelu on aina vakava tragedia. Sen aiheuttama stressi estää lapsen normaalin kehityksen, heikentää oppimista ja vaikuttaa käyttäytymiseen. Surullisinta lienee se, että pelossaan lapsi jää usein yksin, ilman turvallisen aikuisen tarjoamaa lohdutusta ja hoivaa sekä iloa ja uskon luomista siihen, että elämä voi muuttua paremmaksi.  

Kaltoinkohdeltu lapsi ei luonnostaan pyydä apua, hän pitää vanhempien käytöstä normaalina. Toisaalta vanhemmatkaan eivät hae apua, koska häpeävät tekojansa ja pelkäävät seurauksia. Oman lapsen pahoinpitelemisestä on vaikeaa puhua edes läheisilleen, saati ulkopuolisille. Leimautumisen pelko on suuri. 

Lapsen kaltoinkohtelu voidaan estää vähentämällä perheväkivallasta puhumisen stigmaa ja lisäämällä perheenjäsenten, myös lasten, toimijuutta omassa arjessaan.  Lapsi- ja perhepalveluissa tarvitaan välineitä, joiden avulla turvallisuudesta ja turvattomuudesta voidaan keskustella varhaisessa vaiheessa, jo silloin kun mitään huolta ei ole vielä syntynyt.  Lasten ja nuorten toive on, että heidän kanssaan puhuttaisiin asioista suoraan ja että heitä pysähdyttäisiin kuuntelemaan, kun he kertovat elämästään. Mielestäni toiveet ovat kohtuullisia. 

Ensi- ja turvakotien liitto käynnisti vuonna 2018 Turva10-kokeilun, joka edistää lasten ja nuorten kuulemista, osallisuutta ja voimaantumista, silloin kun keskustellaan turvallisuudesta ja turvattomuudesta. Jo kokeiluvaiheessa tulokset ovat olleet erittäin kannustavia, lapset, nuoret ja työntekijät ovat kokeneet Turva10:n ja sen avulla syntyneet keskustelut mielekkäiksi. Kokeilua on hyvä jatkaa. Tavoitteenamme on, että Turva10 olisi kaikkien lasten, nuorten ja perheiden kanssa työskentelevien käytettävissä vuoden 2020 lopussa. 

Kaikille eväät elämään -avustusohjelma vähentää eriarvoisuutta. Ohjelmassa on mukana 23 lasten, nuorten ja lapsiperheiden parissa työskentelevän järjestön kehittämishanketta ja Lastensuojelun Keskusliitto koordinoi sen toteuttamista. Ohjelmaa rahoittaa STEA. Julkaisemme blogissamme ohjelmahankkeiden työntekijöiden kirjoituksia eriarvoisuudesta heidän työnsä näkökulmasta. 

Niina Remsu
projektipäällikkö
Ensi- ja turvakotien liitto, Ylisukupolvisen kaltoinkohtelun katkaiseminen -hanke